Tulostettava sivu

Viime aikoina on yhä useampi Jumalan sanaan pitäytyvä seurakunnan paimen tai seurakunta-aktiivi joutunut vastaamaan tekemisistään tai tekemättä jättämisistään maallisen oikeuden eteen. Heitä syytetään ja tuomitaan Raamatun ja (puhtaan) omantuntonsa mukaan toimimisesta. Tilanne muistuttaa entistä enemmän kuuluisia Kalajoen käräjiä 1838-1839, jolloin monet heränneet papit ja maallikot lavastettiin syyllisiksi perusteettomasti (ks. tarkemmin tästä Sakari Korpisen kirjoitusta jäljempänä).

Kuvatussa tilanteessa, jolloin pahuus yltyy ja kirkollisen virkavallan otteet voimistuvat, voi jokainen omalla paikallansa ja oman ajallisen kutsumuksensa mukaisesti rukouksin ja käytännön toimenpitein tukea kristiveljiään ja -sisariaan heidän vaikeuksissansa. Siksi on perustettu kirkko-oikeudellinen yhdistys Siionin Onni ry "perinteisen ja klassisen kristinuskon puolesta Suomen ev.lut. kirkon ja Inkerin ev.lut. kirkon parhaaksi". Tarkoituksena on "tukea, edistää ja harjoittaa evankelisluterilaisen kirkko-oikeuden tutkimusta" ja "toimia Jumalan pyhään sanaan ja evankelisluterilaiseen tunnustukseen perustuvien periaatteiden edistämiseksi, sisällyttämiseksi ja säilyttämiseksi kirkko-oikeudellisissa ja muussa lainsäädännössä sekä lain soveltamisessa" (säännöt § 2).

Viime kokouksessa Siionin Onni ry:n hallitus päätti ehdoista "avustusten myöntämiseksi vakaumuksensa tähden oikeudenkäynteihin tai muihin oikeudellisiin menettelyihin joutuneille heidän oikeudenkäyntikulujensa peittämiseen". Ehtojen mukaisesti avustusta voidaan myöntää erillisestä hakemuksesta oikeudenkäyntiä varten, joka on johtunut pitäytymisestä Pyhään Raamattuun ja evankelis-luterilaiseen tunnustukseen.

Tällainen toiminta on tullut välttämättömäksi viimeaikaisten tapahtumien johdosta. On hyvin tiedossa, että hengellinen esivalta siirtää monet kirkon tunnustusta tai oppiperustaa koskevat riitansa maallisten oikeusistuinten ratkaistaviksi. Vanhan periaatteen mukaisesti ns. "likainen työ teetetään muualla". Samalla "itse pestään kädet puhtauden ja viattomuuden merkiksi". Käräjäoikeuteen joutuminen merkitsee usein suuria oikeudenkäyntikuluja. Niiden maksattamisella pyritään estämään tunnustuksellisten oikeudet kirkossa tai heidän mahdollisuutensa valittaa vääristä päätöksistä. Siksi ei tarvita ainoastaan kaverillista olalle taputtelua vaan myös kouriintuntuvaa avustusta ja tukea.

Etelä-Suomen lääninhallitus on myöntänyt Siionin Onni ry:lle rahankeräysluvan uskonvakaumuksensa tähden oikeudenkäynteihin joutuneiden oikeudenkäyntikulujen kattamiseksi. Keräyksen toimeenpanoaika on 5.3.2008-4.3.2010 ja se kattaa koko maan (Ahvenanmaata lukuun ottamatta). Lääninhallituksen päätös on tehty 5.3.2008 ja luvan numero on ESLH-2008-01475/Tu-52. Keräystä varten on perustettu seuraava tili: Siionin Onni ry/tukitili, 528508-264744. Rahalahjoitukset osoitetaan tälle tilille. Toivomme, että antikristillisen aikamme keskellä kristittyjen sydämet ja kukkarot aukenevat ja että voimme tällä kiitosuhrilla keventää niiden taakkaa, jotka Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden ovat joutuneet tai joutuvat merkittäviin taloudellisiin vaikeuksiin.

Tarvittaessa lisää tietoa yhdistyksen toiminnasta saa seuraavilta henkilöiltä:
- teol.tri Timo Laato 02-5377226 (city) tai 02-5377225,

- rovasti Teuvo Huhtinen 02-5343350 tai 050-3619768,

- varatuomari Lasse Lehtinen 06-8225300

Sakari Korpinen, Pernaja

Eri oikeusasteissa tutkittiin 1809-1869 n. 30 kannetta, jotka oli nostettu herätyspappeja ja kirkkokansaa vastaan. Nämä oikeudenkäynnit eivät tapahtuneet vain Pohjanmaalla, kuten usein muistetaan, vaan eri puolella Suomea.

Näistä tunnetuin oikeudenkäynti oli Kalajoen käräjät 1838-1839. Syytettyjen penkillä istui viisi pappia (N.G. Malmberg, Jonas Lagus, L.H. Laurin, F.O. Durchman ja J. Hemming) ja 75 maallikkoa. Uudessakaarlepyyssä pääsyytettynä oli kappalainen F.Östring ja toistasataa maallikkoa, Vöyrillä apulaispastori J.M. Stenbäck ja n. 50 maallikkoa jne. Kihlakunnan oikeus langetti Kalajoella  kovia tuomiota. Papeista viisi sai puolen vuoden viraltapanot, kirkkokansa nuhteita ja sakkoja, yhteensä 4546 ruplaa.

Konventikkeliplakaatti oli säädetty 1726. Lähes unohduksissa ollut asetus kielsi seurat. Tällä asetuksella yritettiin ensin saada herätyspapit ja kirkkokansa syyllisiksi, mutta Jumalan sanan tutkiminen ja saarnaaminen sekä virsien veisaaminen ei oikein tuntunut olevan kirkon ja yhteiskunnan vastaista toimintaa. Tuomioitten lopulliseksi perusteeksi jäi:
- tottelemattomuus esimiehen käskyille
- pakanalähetystyön edistäminen rahojen keruulla (lähetyslippaat)
- liiallinen julkisten hartaushetkien järjestäminen
Kun viimeinen oikeudenkäyntipäivä 30.7.1839 oli illassa, syytetyt tiesivät saavansa ankaran tuomion ja he astuivat suuren hiljaisuuden vallitessa Kalajoen käräjätalosta ulos. Ulkona odotti laaja väkijoukko. Hiljaisuuden rikkoi virsi 'Jumala ompi linnamme'. Sen jälkeen Paavo Ruotsalainen polvistui rukouksiin koko väkijoukon toimiessa samoin.

Arkkipiispa Erik Gabriel Melartin (1780-1847) halusi tiukan pappien valvonnan. Kirkon ja yhteiskunnan yhteys oli olennaista. Kovalla kurilla hän harjoitti järjestystä, siirtomääräyksiä, uhkauksia ja panettelua! Mutta hänen vastassaan oli niitä, jotka eivät pelänneet herroja, vaan Kirkon Herraa. Hänen seuraajansa Edvard Bergenheim oli menestyksekkäämpi. "Hajota ja hallitse"-taktiikalla hän rikkoi herätyspappien rintaman. Erilaiset kassakaappisopimukset johtivat siihen, että Nils Gustaf Malmberg jäi yksin johtamaan herätysrintamaa. Kirkon ja yhteiskunnan "kättä päälle" - sopimus piti. Kun käännyttiin tuomittujen pappien puolesta kenraalikuvernööri A. Thesleffin puoleen, hän totesi: "Ennen  teidät viedään Siperiaan, ennen kuin tuomionne muuttuu."

Jälleen raamatullinen usko ja oppi poliisiasiaksi

Kolmannen vuosituhannen alussa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on alkanut ilmeisesti kirkkohistoriamme suurin  ajojahti, jonka tarkoituksena on aikaansaada "lopullinen ratkaisu" (piispa Mikko Heikka) kirkolliskokouksen 1986 päätökselle. Unohduksiin on jäänyt kokonaan ns. ponsi. Ei ole riittänyt vain se toiminta, jonka piispa Jorma Laulaja aloitti Lapuan hiippakunnassa hylätessään ponteen turvaavan pastorin oikeuden hakea Teuvan kirkkoherran virkaa ja sen jälkeen lukuisat samanlaiset tapahtumat eri hiippakunnissa. Ei ole riittänyt kaikkien tällä hetkellä virassa olevien piispojen harjoittama häikäilemätön ordinaatiosulku. Ei ole riittänyt hajota ja hallitse -taktiikka, jolla on saatu mm. herätysliikkeet rikki ja raamatullinen pakanalähetystyö vaikeuksiin. Ei näytä sekään hätkähdyttävän, että tämän ohjelman tuloksena joka minuutti päiväsaikaan eroaa yksi henkilö kirkosta! Kirkkomme työllä ei ole Jumalan siunausta.

Luulen kuitenkin, että monia meistä on herättänyt  vasta ns. Heikan paperi ja viime aikojen käräjät siitä vaarallisesta unesta, jota opetuslapset nukkuivat Getsemanessa ja siitä omapäisestä sovinnaisuudesta, jonka vuoksi Joona pakeni Herran kasvoja ja joutui hetkeksi suureen pimeyteen.

Oman aikamme piispankäräjät näyttävät siis härkäpäisesti vievän ohjelmansa läpi. Tässä heidän on ollut helppo  turvautua mediaan. Kun näin pienessä maassa eletään, maalliset oikeusistuimet eivät ole kovinkaan itsenäisesti ajattelevia ja toimivia. Kaikilta tahoilta kuulemme: Sopeutukaa tai ulos! Kirkon omatunto ratkaisee!  Te olette vain "pieni äänekäs vähemmistö", mutta teidän sietämiselläkin on rajansa! Lähtekää!

Mutta mikä on ratkaisumme?

Pyhän Raamatun ja sitä oikein tulkitsevan Tunnustuksemme kieltäjille, jopa Juudaksille, on tiedossa lähes aina vapauttavia päätöksiä. Mutta mitä teemme me?  Antaisiko Herramme voiman ensiksikin kantaa kaikesta huolimatta pyhää ristiä, oikean Kirkon seitsemättä tuntomerkkiä? Mutta antaisiko Hän samalla viisauden, taidon ja voiman rakentaa edelleen innolla ja luottamuksella Kirkon oikeiden tuntomerkkien mukaan yhä vain sitä Kirkkoa alttareineen ja saarnastuoleineen, joka kirjoitetaan isolla K:lla?

Professori Heikki Koskenniemi kirjoitti näitä asioita pohtiessaan: "Jokin ratkaisu on jo kauan ollut tiedossa, ylhäällä."

Marja-Liisa Nore, Espoo

Runsaasti julkistakin huomiota saaneessa väitöskirjassa on tarkasteltu tunnustuksen asemaa ja merkitystä kirkko-oikeudessa. Lisäksi siinä on analysoitu ja pohdittu kysymystä tunnustuksellisten pappien oikeudellisesta asemasta suomalaisessa oikeusjärjestyksessä.

Kirkkolain systeemiä on hahmoteltu erityisesti tunnustuspykälän näkökulmasta. Systeemiyhteys osoittaa tunnustuspykälän antavan varsinaisen merkityksen kirkollisen lainsäädännön muille pykälille. Kirkkolainsäädännön systematisointi edellyttää, että Raamattu ja kirkon tunnustus ovat luterilaisen kirkko-oikeuden tosiasialliset oikeuslähteet. Kirkko-oikeuden varsinaisen olemuksen esille saamiseksi tutkimuksessa on hahmoteltu kirkko-oikeuden khalkedonilainen ratkaisumalli. Tämä perustuu kristillisen kirkon 400-luvulla tekemään teologis-filosofiseen ratkaisuun, jonka avulla on pystytty selittämään selittämätöntä - inhimillisen ja jumalallisen kohtaamista - näiden kahden olemista yhtenä sekoittamatta, muuttumatta, jakamatta ja erottamatta. Malli ottaa huomioon kirkon tunnustuksen täysimääräisenä.

Tutkimuksessa on myös pohdittu auktoriteettikysymystä, mikä tuo esiin niitä ristiriitoja, jotka yhteiskunnassa heijastuvat kirkkolainkin tulkintaan. Tunnustukseen perustuvan kirkon tulee etsiä omalle oikeudelleen ja järjestykselleen positiivinen muoto. Kuinka sovittaa yhteen yhteiskunnan oikeuskulttuuri ja kirkko-oikeudesta nousevat tarpeet? Tässä tarvitaan laajaa monitieteistä keskustelua.

Tutkimus viittaa myös vahvasti siihen, että tunnustuksellisten pappien oikeudet toimia pappeina ovat tällä vuosituhannella kaventuneet. Herää myös kysymyksiä, mitkä koskettavat laajemmin kirkon tunnustustietoista jäsenistöä. Miten turvata niiden kirkollisveroa maksavien seurakuntalaisten oikeudet, jotka eivät ole Jumalan Sanaan sidotun omantuntonsa tähden hyväksyneet uutta virkajärjestelyä, koska katsovat sen olevan Raamatun vastaisen? Kuinka heidän oikeutensa tunnustukselliseen sielunhoitoon ja tunnustuksellisesti julistettuun evankeliumiin ratkaistaan niissä seurakunnissa, joissa ainoa viranhaltija on naispappi?

Väitöskirjan yhteenvedon lopussa Seppänen ehdottaa, että kirkkoa hiertävän vihkimysongelman ratkaisuksi nykyisen pappisvihkimiskäytännön rinnalle tulisi ottaa kotikirkkovihkimiset. Vihkiminen tapahtuisi työkutsun antaneen seurakunnan tai järjestön tai vihittävän kotikirkossa. Malli toisi myös vihittävän lähemmäksi seurakuntaansa.

Mikä innoitti Sinua väitöskirjan tekemiseen oikeustieteen alueelta?

"Perhesyistä vietin vapaapäiviäni Rovaniemellä. Saadakseni ajan kulumaan menin kyselemään oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanilta, voisinko suorittaa joitakin oikeustieteen peruskursseja. Hän ilmoitti kuultuaan minun olevan teologian tohtori, että peruskursseja ei tarvitse suorittaa vaan voin alkaa suoraan jatko-opiskelijana tekemään väitöskirjaa. Kun sopiva aihe löytyi, niin se vei mukanaan. Toki on pitänyt tenttiä kirjoja ja yrittää paneutua juridiikkaan.

Halusin vain tietää mitkä ovat minun lailliset oikeuteni Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Se, että aihe muuttui kirkko-oikeuden teorian luomiseksi, oli jo yli kaiken odotukseni. Olen saanut elää rikkaita hetkiä tutkimuksen parissa. Katson, että Jumala pani minut tekemään tämän tutkimuksen. Ja hänen avullaan ja monien ystävien rukousten kannattelemana se on valmistunut. Jos siinä on jotakin kiitettävää niin kunnia kuuluu Jumalalle."

Arto Seppänen ei nyt kuitenkaan aio ryhtyä toimimaan esim. asianajajana, koska se vaatisi perehtymistä prosessioikeuteen ym. Hän katsoo olevansa enemmän kirkko-oikeusteoreetikko kuin käytännön lakimies. Luennointi sen sijaan kiinnostaa ja luentopyyntöjä on jo tullutkin sekä kotimaahan että ulkomaille.

Väitöskirjasi on saanut paljon julkisuutta.  Siinä yhteydessä on tullut esille, että oli vaara, että se olisi hyllytetty. Miksi?

"Hyllytyksestä itse en tiedä muuta kuin mitä olen tiedotusvälineistä lukenut. Asian esitarkastus kyllä viivästyi kolme kuukautta. Itse en näkisi asiaa hyllytyksenä. Tiedekunnassa haluttiin vain varmistaa, että Scheinin-kritiikkini kestää arvioinnin. Mutta tämäkin on olettamukseni. Varmaa tietoa minulla ei ole. Olisihan se ollut tiedekunnalle kiusallista jos kritiikkini yhtä maan kansainvälisesti tunnetuinta oikeusoppinutta kohtaan ei kestäisi arviointia."

Mistä Scheininin kritiikissä oli kysymys?

"Scheininin kritiikki lähtee siitä perusasiasta, että hän samaistaa mitä ilmeisimmin tunnustuksen ja kirkkojärjestyksen. Muuten hänen lausumansa ei ole johdonmukainen. Scheinin ei ole ymmärtänyt kirkko-oikeuden olemusta. Toiseksi hän perustelee asiaansa sananvapautta koskevalla perustuslakivaliokunnan lausumalla, vaikka hän käsittelee uskonnonvapautta. Pidän sitä epähuomiossa tapahtuneena erehdyksenä. Tuomiokapituli ei tätä huomannut eikä myöskään korkein hallinto-oikeus tapaus Huhtista käsitellessään. Loogisesti lausuma täydennettynä tosiasiaseikoilla on kuitenkin puolustuspuhe Huhtisen puolesta.

Käyttäessään Scheininin lausumaa perusteluna Huhtista vastaan tuomiokapituli samalla tuli samaistaneeksi tunnustuksen ja kirkkojärjestyksen. Scheinin-lainaus olikin ainoa kohta, jossa tuomiokapituli sivuaa tunnustuskysymystä. Sittemmin tuo lainaus on alkanut elää omaa elämäänsä oikeuslaitoksessa ja sitä syyttäjä on käyttänyt esimerkiksi Hyvinkään tapauksen yhteydessä," huomauttaa Seppänen.

Minkälainen kokemus väitöstilaisuus oli Sinun kannaltasi katsottuna? 

"Nautin väitöstilaisuudesta. Odotin, että se olisi haastava ja sitä se olikin. Muutamissa kohdin Pekka Leino pani minut todella lujille. Kolme ja puoli tuntia kestävä väitös oli uuvuttava. Mutta se oli nautittava tilanne - elämäni parhaimpia hetkiä."

Minkälaista Sinulle erityisen merkittävää palautetta olet saanut väitöskirjan johdosta?

"Tunnustukselliset papit ja seurakuntalaiset ovat antaneet hyvää palautetta, samoin myös jotkut juristit. Tieteellinen arviointi on vielä edessäpäin. Mutta pian oikeustieteellisiin lehtiin varmasti ilmestyy arviointeja. Kirkon virallisen tahon kannanottoja en ole vielä kuullut, siis sellaisia, jotka perustuisivat kirjan lukemiseen. Piispanikin on ainoastaan onnitellut minua kauniilla adressilla."

Arto Seppänen toivoo, että vastaisuuden mahdollisissa oikeudenkäynneissä kiinnitettäisiin entistä enemmän huomiota kirkkolain tunnustuspykälään, sillä kirkko-oikeutta ei voida tulkita oikein ilman, että tunnustuspykälä otetaan vakavasti. Hän on ehdottanut, että oikeustieteellisten tiedekuntien tutkintovaatimuksiin lisättäisiin kirkko-oikeuden tuntemuksen osuutta, etenkin, kun kirkonkin asioita nykyään ratkotaan maallisissa oikeusistuimissa. Lapin Yliopistossa kirkko-oikeus onkin saamassa lisähuomiota. Se on merkitty tiedekunnan tulevaisuuden strategiaan.

Seppäsen mielestä tarvitaan lisää julkista keskustelua kirkon tunnustuksen merkityksestä ja ennen kaikkea sen olemuksesta. Väitöskirja tuo mm. esiin eron luterilaisen ja protestanttisen tunnustuksen välillä. Seppänen katsoo, että jokaisen kirkon päättäjän tulisi tuntea kirkkomme tunnustus.

"Sen sisältö avautuu kyllä vasta uskossa, mutta tunnustuksen systemaattinen paikka kirkko-oikeudessa ja kirkkolainsäädännössä selviää kyllä tarkastelemalla systeemiyhteyttä."

Kirkkoamme mainostetaan kansankirkkona. Onko se samalla myös tunnustuskirkko? 

"Kirkko-oikeudellisesti kirkkomme on tunnustuskirkko. Se on kirkkolainsäädännössä jopa korostetumpaa kuin kirkon olemus kansankirkkona. Eivät ne ole ristiriidassa. Alkuaan kansankirkkoajattelu perustui nimenomaan tunnustuksellisen kansankirkon periaatteeseen."

Jos seurakuntalaiset, jotka haluavat osallistua vain miespappien toimittamiin jumalanpalveluksiin, nostaisivat syytteen seurakuntaa vastaan, jossa sellaisia jumalanpalveluksia ei järjestetä, voisiko se johtaa johonkin?

"Sitä en tiedä, mutta ihmettelen, etteivät seurakuntalaiset ole nousseet vaatimaan heille kuuluvaa oikeuttaan."

Miten on mahdollista, että esim. Suomessa ortodoksinen kirkkokunta pystyy toimimaan ongelmitta, vaikka sekin on samojen Suomen lakien alainen?

"Se on pitkälti imagokysymys. Ortodoksinen konservatiivisuus on eksotiikkaa ja erilaisuuden hyväksymistä. Luterilainen konservatiivisuus taas nähdään uhkana."

Uskotko, että kirkossamme vielä päästään sellaiseen ratkaisuun että rinnakkaiselo kahden eri virkakäsityksen omaavien kesken olisi mahdollista? 

"Vaikealta näyttää. Lainsäädännöllisesti se ei ole ongelma. Nykyisten lakien puitteissa sen pitäisi olla mahdollista ja jopa perustuslain hengen mukaista, siis suositeltavaa. Kysymys on piispojen tahdosta."

Jos tilanne kirkossa kuitenkin muuttuu yhä tukalammaksi ja joudutaan perustamaan hiippakunta Ruotsin mallin mukaan, olisiko mahdollista että sitä koskisi myös kirkkolaki ja -järjestys? 

"Luterilaisen kirkon kirkkolaki koskee vain luterilaista kirkkoa. Jos tunnustuksellinen hiippakunta syntyy, niin toki silloin pitää olla selvät säännöt, ja joudutaan luomaan "kirkkojärjestys". Mutta sisällöltään ja periaatteiltaan uskoisin sen olevan hyvin samankaltainen. Tosin paljon suppeampi, koska on kysymys aivan eri luokan yhteisöstä. Tämä vastaus kertoo sen, että meillä on hyvä kirkkolaki ja kirkkojärjestys. Ongelma on vain sen tunnustussidonnainen tulkinta."

Oletko itse saanut hoitaa virkaasi rauhassa?

"Kyllä ja seurakuntalaisiltani olen saanut käsittämättömän paljon tukea ja rakkautta."

Mitä tulevaisuuden suunnitelmia Sinulla on kirkkoherrana, teologian tohtorina ja oikeustieteen tohtorina?

"Toivoisin saavani jatkaa Utsjoen seurakunnan pappina. Oikeustieteen opintoja en ole tehnyt siksi, että vaihtaisin ammattia. Toki mielelläni luennoisin sekä teologiasta että kirkko-oikeudesta, sillä koen olevani enemmän opettaja kuin käytännön pappi. Mutta olen avoin Jumalan suunnitelmille."

Eero Pihlava, Lontoo

Lapin lumiset tunturit, Etelä-Suomen kauniit kaupungit, Pohjanmaan hedelmälliset lakeudet ja Itä-Suomen järvet; oletko sinä nähnyt ne?

Abramin ja hänen veljenpoikansa Lootin eron jälkeen Abram sai Jumalalta käskyn "nosta nyt silmäs ja katso siitä, kussa asut". Abram oli mitä luultavimmin Bethelin ja Ain (Jerusalemin) välimaastossa (1. Moos. 13:3-4). Tästä vuoristoisesta maastosta Jumala kehoitti Abramia katsomaan Kaanaanmaan pohjoisesta etelään jatkuvaa vuoristoa, lännen hedelmällisiä lakeuksia ja horisontissa kimaltelevaa Välimerta. Idässä Abramin katsetta odotti Jordanin virta ja vihertävä laakso, joka oli kuin "Herran yrttitarha" (1 Moos. 13:10). Ja Herra sanoi "Sillä kaiken sen maan, minkä sinä näet, annan minä sinulle ja sinun siemenelles ijankaikkiseksi."

Hyvä Jumala lupaa Abramille toistamiseen "sinun siemenelles minä annan tämän maan", (1 Moos. 12:7). Mutta nyt Abramin ollessa vuoristossa Jumala antoi lupauksen ohessa Abramin nähdä, millainen se luvattu maa oli oleva; hedelmällinen kuin Pohjanmaan lakeudet, virvoittava kuin Järvi-Suomen vedet ja jylhä kuin Lapin lumiset tunturit. Ja kuitenkin tämä maa oli kaikkea muuta mitä Abramin silmät näkivät; se oli oleva Abramin ja hänestä polveutuvan kansan "ijankaikkiseksi" ajaksi.

Maa katoaa, mutta Jumalan ijankaikkinen valtakunta Kristuksessa ei. Abram sai nähdä tästä ijankaikkisesta valtakunnasta vain esikuvan. Raamattua lukiessa on ihmeellistä todeta, että Abramille luvatun valtakunnan rajat muuttuvat (vrt. 1 Moos. 13:15, 15:18-21 ja esim. 5 Moos. 34:1-4). On kuin Jumala tahtoisi sanoa tämän kautta: "Älkää panko toivoanne näkyvään valtakuntaan, koska sen rajat muuttuvat, vaan kiinnittäkää toivonne siihen ikuiseen valtakuntaan, jonka rajat eivät muutu, koska Jumala on itse sen valmistanut ja teille luvannut." Tämä on se maa, jonka me kristityt saamme Jeesuksessa nähdä ja omistaa. "Oi Kaanaanmaa, oi kaunis maa, se maa, jossa Jeesus on. Sinne Jumalan lapset pääsevät iäisesti olemaan." (Siionin Kannel 484) Tämä on se maa, johon Aabrahamkin käänsi katseensa, aivan kuten kirje hebrealaisille meille todistaa: "Sillä hän oli odottanut sitä kaupunkia, jolla perustus oli, jonka rakentaja ja luoja on Jumala." (Hebr. 11:10).

"Ja teen sinun siemenes niinkuin tomun maan päällä: että jos joku taita lukea tomun maan päällä, niin hän myös taitaa sinun siemenes lukea." Abramin siemen, Israelin kansa, oli oleva kuin tomu, jonka tomuhiukkasia kukaan ihminen ei pystyisi laskemaan. Abramista, lapsettomasta miehestä, (1 Moos. 15:2) oli tuleva Abraham, paljouden isä. Usko tähän Jumalan lupaukseen luettiin Abramille vanhurskaudeksi (Gen. 15:5-6). Uskon kautta mahdottomasta tuli todellista Abramille. Abram oli oleva osa Jumalan uskovaa seurakuntaa ja vieläpä sen esi-isä.

Sana pääsiäisen riemujuhlasta, Jeesuksen ylösnousemuksesta, on Jumalan varma lupaus sinulle. Jeesuksen nimi ja ylösnousemus on annettu sinulle kasteessa; Jumala tekee mahdottomasta mahdollista. Synnin turmelema ihminen saa osakseen uskonvanhurskauden; Jumalan lapseuden ja syyttömyyden Jeesuksen nimessä. On levon ja suunnattoman riemun aika.

Useat kristityt muistavat paastota 40 päivää ennen pääsiäistä; joku ruokavaliota vaihtamalla, joku lukemalla Raamattua enemmän kuin tavallisesti. Mutta kuka muistaa pääsiäisaamun jälkeen 50 päivää kestävää tai paremminkin ikuista levon ja riemun aikaa. Eikö mämmiä ja suklaamunia voi syödä vielä kesäkuussa? Eikö riemu ja syntien anteeksiannosta syntyvä vapaus tuo meitä yhä useammin sanan ja sakramenttien ääreen? Iloitse ja riemuitse tästä Herran vapaudesta ja kerro siitä naapurillesikin. Sinun Herrasi elää ja Hänessä elät sinäkin, ikuisesti.

Kari Valkonen, Imatra

Matteuksen evankeliumissa Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa ihmiseen, joka kylvää peltoonsa vehnää: "Toisen vertauksen pani hän heidän eteensä, sanoen: taivaan valtakunta on ihmisen vertainen, joka kylvi hyvän siemenen peltoonsa. Mutta ihmisten maatessa tuli hänen vihollisensa ja kylvi ohdakkeita nisuin sekaan, ja meni pois. Mutta kuin oras rupesi kasvamaan ja hedelmän kantoi, silloin näkyivät myös ohdakkeet. Mutta perheen isännän palvelijat tulivat ja sanoivat hänelle: Herra, etkös hyvää siementä kylvänyt peltoos? kusta siis sillä on ohdakkeet? Niin sanoi hän heille: vihamies sen teki. Mutta palveliat sanoivat hänelle: tahdotkos, että me menemme ja kokoomme ne?" (Matt.13:24).

Tänä päivänä vaikuttaa siltä, että vihamies on tosissaan liikkeellä. Oikea ja väärä sanoma "siemen" on vaikea päältäpäin erottaa toisistaan, kun niissä molemmissa käytetään samoja sanoja ja kristillisiä termejä. Vihollinen on kuitenkin antanut samoille sanoille aivan uuden sisällön. Sanoilla evankeliumi, armo, synti, tuomio, kadotus, taivas, Jeesus ja sovitus annetaan nykyään ymmärtää aivan jotain muuta kuin mitä vuosisatoja on yksiselitteisesti Raamattua lukiessa ymmärretty. Evankeliumi ei olekaan ilosanomaa anteeksiantamuksesta, vaan iloista mieltä, hauskanpitoa ja tunnelmointia yhdessä. Armosta on tullut kaiken hyväksyvää halpaa aletuotetta. Synti on vain heikkous, kauneusvirhe, eikä vakavasti otettava asia, jonka palkka on kuolema. Tuomio ja kadotus katsotaan vain ajallisiksi vaikeuksiksi, ei tuonpuoleiseksi, lopulliseksi ja peruuttamattomaksi olotilaksi. Ja jos sitten taivas on niin sinne pääsevät kaikki automaattisesti. Jeesus on hyvä esikuva, opettaja, vierellä kulkija, tasa-arvovaltuutettu, naisasialiikkeen johtaja. Ihmeen hyvin hänet saadaan riisutuksi kaikesta jumalallisesta palvelemaan kaikkea sitä, mitä nykyajan itsekäs ja itsekeskeinen ihminen haluaa ja vaatii. Sovitukselle ei muuta sisältöä enää jääkään kuin kehoitus: eläkää, hyvät ihmiset, sovinnossa toistenne kanssa.

Merkille pantavaa on sekin, että tällaiselle sanomalle, "siemenelle", löytyy otollista maaperää. Ilmeisesti elämme niitä aikoja, jolloin Jumala lähettää ja on jo lähettänyt väkevän eksytyksen niille, jotka eivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, niinkuin 2. Tessalonikalaiskirje sanoo: "Ja kaikella vääryyden petoksella niiden seassa, jotka kadotukseen tulevat, ettei he rakkautta totuuden puoleen ottaneet, autuaaksi tullaksensa. Sentähden on Jumala heille lähettävä väkevän eksytyksen, niin että he valheen uskovat." (2. Tess. 2:10-11). Nämä väärän evankeliumin "siemenen" kylväjät eivät tule jostakin meidän ulkopuoleltamme, vaan Johannes kertoo ensimmäisen kirjeensä toisessa luvussa: "Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika, ja niinkuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin nyt myös monta antikristusta rupee olemaan; sillä me tunnemme, että viimeinen aika on. He ovat meistä lähteneet, mutta ei he olleet meistä; sillä jos he meistä olleet olisivat, niin he tosin olisivat meidän kanssamme pysyneet: mutta että ne julki tulisivat, ettei he kaikki ole meistä." Väärän "siemenen" kylväjät eivät siis olleet meistä, (olleet yhtä meidän kanssamme, niinkuin uudempi käännös sanoo). Se ei tarkoita, että he olivat yhtä jonkun ihmisen, "Paavalin", "Pietarin" tai "Johanneksen", mielipiteen kanssa, vaan he eivät olleet yhtä apostolisen opetuksen kanssa. Jossakin kohden Paavali sanoo, ettei Häntä otettu vastaan tai Häntä vastustettiin. Siinä ei torjuttu ensisijaisesti ihmistä, vaan sitä sanomaa, jota Paavali julisti. Tiedämme, että Paavali jopa nimeltä mainitsi henkilöt, jotka olivat luopuneet heistä - siis oikeasta apostolisesta opista. On oikein, että nykyisinkin, kristittyjen varjelemiseksi, oikein nimeltä paljastetaan apostolisesta opista ja uskosta luopuneet julistajat ja opettajat. (Jääköön se kuitenkin viisaampien tehtäväksi.)

Älkää siis eksykö! Kehoitus kuuluu niille, jotka eivät ole eksyksissä, vaan ovat Jeesuksen laumassa, uskovat joka päivä syntinsä anteeksi Jeesuksen maahan vuotaneessa sovintoveressä ja näin vaeltavat Tiellä, Jeesus-tiellä.

Mitä sitten tulee ottaa huomioon, ettemme eksyisi? Muutama Raamatun kohta, jossa sanotaan "älkää eksykö" saakoon valaista asiaa:

"Niin Jesus vastaten sanoi heille: te eksytte ja ette tiedä Raamatuita, eikä Jumalan voimaa." (Matt. 22:29). Siis Raamatun, Jumalan sanan, tunteminen on olennainen asia, jotta varjeltuisimme eksytykseltä. Kyseisessä kohdassa Jeesus vastaa ylösnousemuksen jälkeistä elämää ja avioliittoa koskevaan kysymykseen, ei siis pelastuksen kannalta keskeiseen asiaan. Kun nykyään halutaan torjua selkeä Raamatun opetus jossakin asiassa niin muotivastaus on, että eihän se ole keskeinen asia, vaan sivuasia. Kun Jumalan vastustaja Saatana tahtoo hävittää uskovat kristityt ja Jumalan sanan, niin tuskin se niin tyhmä on, että se ensimmäisenä käy käsiksi Raamatun keskeisimpiin kohtiin! Kyllä se lähtee liikkeelle meidän mielestä sivuasioista ja etenee pelastuksen kannalta keskeisiin kohtiin, ja se on jo nähtävissä meidän ajassamme. Kun vihollinen haluaa saavuttaa päämääränsä, niin "keskustelu" ja muutama vuosi on sen keino. Mutta jos sinä ja minä tahdomme säilyä eksymättä niin pidetään kiinni kokonaisesta Raamatusta, myös niistä meidän mielestämme sivuasioista.

"Ettekö te tiedä, ettei väärät pidä Jumalan valtakuntaa perimän? Älkäät eksykö; ei huorintekiäin, eikä epäjumalten palvelijain, eikä salavuoteisten, eikä pehmiäin, eikä miesten kanssa makaajain, eikä varasten, eikä ahnetten, eikä juomarien, eikä pilkkaajain eikä raateliain pidä Jumalan valtakuntaa perimän. (1.Kor. 6:9.10). Silloin ollaan jo eksyksissä, kun sanotaan, että kaikki pääsevät taivaaseen. Edellä mainittu kohta kertoo selvästi, että kaikki eivät pääse taivaaseen. Taivaaseen pääsyn estettä ei poisteta siunaamalla este eli synti, vaan tunnustamalla synti synniksi, joka sulkee minulta taivaan jollen saa sitä anteeksi.

"Älkäät eksykö; ei Jumala anna itsiänsä pilkata: sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää." (Gal. 6:7). Jumala on pitkämielinen ja tahtoo, että kaikki tulisivat parannukseen. Mutta Hän ei kuitenkaan salli itseänsä pilkattavan. Olemme menossa eksyksiin, jos kuvittelemme, että voimme elää siten, ettemme joudu siitä vastuuseen Jumalalle. Historia osoittaa sen, että jumalaton elämä saa palkkansa jo täällä ajassakin, mutta kuitenkin viimeistään viimeisellä tuomiolla. Kun jokin katastrofi tai suuri onnettomuus kohtaa niin ollaan valmiit kysymään missä Jumala oli, nukkuiko hän? Ei hän nuku, vaan valvoo sanaansa toteuttaakseen sen. Lopunajan ennustuksetkin tulevat toteutumaan jopa pelottavan kirjaimellisesti, niinkuin tsunami puolitoista vuotta sitten osoitti. "Ja merkit pitää oleman auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja maassa kansalla ahdistus epäilyksen tähden. Ja meri ja aallot pitää pauhaaman." (Luuk. 21:25).

Kiusaus ja kaikki paha on lähtöisin minusta, minun lihastani ja kaikki, mikä on hyvää on lähtöisin Jumalasta. Jos ja kun meitä kohtaa jokin paha niin herkästi syytämme Jumalaa. "Sillä sydämestä tulevat ulos pahat ajatukset, murhat, salavuoteudet, huoruudet, varkaudet, väärät todistukset, pilkat..." (Matt.15:9). Jos sinä teet jollekin em. pahoja tekoja tai joudut niiden kohteeksi, niin sen alkuperä on sydän, ihmisen turmeltunut sydän. Muualta ei tarvitse syyllistä etsiä. Kun taas jokin hyvä meitä tai lähimmäisiämme kohtaa, niin siitä antakaamme kiitos ja kunnia Jumalalle, valkeuksien Isälle. Niin hyvä kuin paha käyttää ihmistä välikappaleenaan.

"Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan." kehottaa Ilmestyskirja. Kilpailussakin palkinnon voi saada vain se, joka tulee maaliin saakka. Taivaallisen palkinnon saa se, joka on uskollinen kuolemaan asti. Ja muuta keinoa siihen ei ole kuin mitä apostolien teoissa sanotaan: "Ja he pysyivät alati apostolien opissa ja osallisuudessa, ja leivän murtamisessa ja rukouksissa." Siis pysymällä Raamatussa, Jumalan sanassa. Tähän kehottaa myös ihanasti Laitilasta syntyisin olevan Aarre Kiveisen seuraava runo.

SANA PYSYY PAIKALLAAN

Sävel on Siionin kanteleen 108

Heikki Mäki-Pesola, Pori

Psalmikirjoittaja sanoo (Ps. 121:1): " "Minä nostan silmäni mäkiin päin..." Kysellessään "Mistä saisin avun?" hänellä itse asiassa on jo vastaus. Apu tulee sieltä, ylhäältä, mihin Jeesus Helatorstain suuressa juhlassa on mennyt. Apu hätäämme ja tuskaamme tulee tänäänkin ylhäältä taivaasta, häneltä, ylöskorotetulta Kristukselta Jeesukselta, johon me uskommekin tunnustamme: "Astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan oikealla puolella..."

Öljymäen rinteet kylpevät kesäisessä vehreydessään ja värien loistossaan. Kevät on uuden luomisen aikaa, mutta opetuslapset kokevat jääneensä nyt syksyn koleuteen seuratessaan Mestarinsa ylenemistä kohti Jumalan taivasta. Jeesuksen monista opetuksista huolimatta he eivät tajua tilannetta, sen valtavuutta ja historiallisuutta. Hitaasti Mestari ylenee. Sinne ylös, sinne taivaisille vuorille opetuslapset jäävät tuijottamaan. He tuntevat jääneensä yksin. Yksin! Entä nyt: "Mistä saisin avun?"

Yhdentoista opetuslapsen päät ovat edelleen takakenossa ylös taivasta kohti, vaikka Herra on kadonnut jo näkymättömiin. On kuin filmi olisi pysäytetty... Taivaalla purjehtii vielä se samainen pilvi, joka vei Jeesuksen näkyvistä. Taivas ja maa kylpevät nyt uudessa taivaallisessa loistossaan. Opetuslasten - kuten meidän kaikkien tänne matkaa tekemään jääneiden - on nyt uskottava ja jätettävä kaikki Jeesuksen lupauksen, jälleennäkemisen ihanan toivon varaan.

Läheisen lähdön hetkellä jäädään usein muistelemaan mennyttä. Niinpä opetuslastenkin mieliin noussevat monet yhteiset asiat ja hetket Mestarin seurassa. Päällimmäisinä ovat - totta kai - Getsemane ja Golgata. Muistojen lokeroista tullee mieleen aamu, kun seitsemän toivonsa menettänyttä, apeaa, kylmissään värjöttelevää ja väsynyttä miestä palaa öiseltä, tuloksettomalta kalastusmatkalta. Mekin muistanemme, kuinka he olivat juuri rantautumassa Gennesaretin-järven rantaan, kun rannalta kuului neuvo, miten saada kunnon kalansaalis. Mestarihan se siellä oli antamassa kalastusohjeitaan. Mestarihan se siellä seurasi omiensa touhuja ja opetti lähimmilleen taas käytännössä toinen toisensa palvelemisen tärkeyttä. Odottihan opetuslapsia rannalla hiilivalkea ja siinä Jeesuksen itsensä heitä varten valmistama aamupala.

Noilta samoilta rantamaisemilta evankeliumin viestikapula aikanaan lähti. Noilla rannoilla ihmiset kuulivat paljon Jeesuksen itsensä julistamaa pelastavaa sanomaansa. Se tuntui kuitenkin päättyneen inhimilliseen katastrofiin vielä siinäkin vaiheessa, kun Golgatalta kiiri ihmeellinen sanoma: "Se on täytetty!"

Hiilivalkea. Pietaria puistattaa "hiilivalkea" jo pelkkänä sananakin. Hän on saanut kovan kotiläksyn siitä, että omiin voimiin luottaen ei vieraille hiilivalkeille pidä mennä... Tuomaallakin on pistin lihassaan näissä muisteluasioissa: "Minä en usko ennen kuin näen...!" Lähtöseremonioissa mukana oleva Maria ehkä muistelee tilannetta, jossa hän tyhjän haudan suulla itkien katsoo välillä hautaan, välillä hänen nimeänsä maininneeseen mieheen. Maria muistelee, kuinka hän tuona aamuna sai opetella ylösnousemususkoa, joka ei ole näkemistä eikä koskettelemista. Se on uskomista. "Älä koske minuun, sillä en ole vielä mennyt Isän luokse", selitti Jeesus tuolloin. No; nyt sekin on tapahtunut. Nyt Jeesus on Isän luona. Niin kuin hän jätti haudan, niin hän jätti tämän maankin, tämän ihmiskunnan suuren hautausmaan.

Tänään Kristus on korotettu sille kaikkein tärkeimmälle paikalle; Jumalan oikealle puolelle. Sille paikalle, mihin kunniavieras aina sijoitetaan. Siellä hän istuu, sillä hänen päivätyönsä koko maailman - sinun ja minunkin - syntien sovittajana on nyt päättynyt. Tai ei sittenkään. Ei Jeesus jäänyt laakereilla lepäämään. Alati hän rukoilee Jumalaa omiensa puolesta, jotta heidän, siis meidän jälleennäkemisen ihana toivo kerran toteutuisi: "Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen."

"Te tulette olemaan minun todistajiani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka." Mihinkä vastakkainasetteluun Jeesus omansa nyt asettaakaan? He ovat juuri nähneet taivaan avoinna, mutta nyt heidän on palattava takaisin siihen maailmaan, jossa heitä tullaan vihaamaan ja vainoamaan. Mieluummin he olisivat nousseet Mestarinsa mukana taivaan korkeuksiin tai jääneet Öljymäelle ja rakentaneet sinne majoja, Pietari pääarkkitehtinaan. Tai sitten he olisivat halanneet palata takaisin, jotkut koteihinsa, jotkut Galilean meren rauhallisille rantamaisemille harjoittamaan vanhaa tuttua kalastajan ammattiaan. Mutta mihin olisivat silloin jääneet Kristuksen todistajat? Mihin olisivat jääneet saarnamiehet, mihin pelastuksen sanansaattajat? Kuka olisi silloin julistanut Herran nimeä ja saarnannut hänen Sanaansa ja levittänyt hänen valtakuntaansa täällä maan päällä?

Lukijani! Kristuksen todistajan, hänen evankeliuminsa julistajan virkaan jokainen meistä on kutsuttu. Saamme rohkeasti katsoa eteenpäin edessä olevaan lähettilästiehen, jonka ei välttämättä tarvitse johtaa maan ääriin saakka. Naapurissasi saattaa olla armon evankeliumista tietämätön, mutta sitä palavasti tarvitseva lähimmäisesi. Ja sitä paitsi; ei Jeesus meitä yksin taakkoinemme jättänyt. Helluntain sanomassaan hän lupaa tueksemme Pyhän Hengen kaiken kattavan voiman.

Meidänkin, jotka tänään katselemme Vapahtajamme perään taivaalle, täytyy nyt siis astua alas omalta arkiselta taivaaseenastumisen vuoreltamme ja lähteä päivätyöhömme Kristuksen evankeliumin todistajiksi. Vaikka kenties haluaisimmekin nousta tämän ajallisuuden pilvien ja usvien ylle, meitäkin koskee käsky olla Jeesuksen palvelijoina ja julistaa hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Meiltä pyydetään Natanaelin vilpitöntä sydäntä, meiltä pyydetään aina niin innokasta Pietarin sydäntä, sitä rakkautta hehkuvaa Johanneksen sydäntä, sitä Paavalin sydäntä, joka on täynnä uskoa ja nöyryyttä - jopa pistimen tuottamaa kipuakin. Edelleen meiltä vaaditaan sellaista Jaakobin taistelevaa sydäntä, joka ei hevillä luovuta, vaan joka vaatimalla vaatii: "En päästä sinua, ellet siunaa minua."

Miksi emme siis mekin todistaisi? Olemmehan itsekin saaneet kokea Jumalan rakkautta Kristuksessa Jeesuksessa. Miksi emme siis kertoisi siitä muillekin? Kun Kirkastusvuoren erikoistilanteessa Mestarinsa mukana olleet opetuslapset nostivat päänsä, he näkivät vain yksin Jeesuksen. Vain yksin Jeesuksen! Se riittää niin meille kuin psalmikirjoittajallekin, sillä siltä suunnalta tulee apu. Sinäkin, Herran opetuslapsi, saat nyt luoda katseesi ylöspäin ja jatkaa rohkeasti päivätyötäsi Herran vainioilla. Armon ja rakkauden Jumala sinulle siihen voimansa antakoon!

RUKOUS

Unto Lähteenmäki, Kankaanpää

Kun puhutaan armosta, niin se edellyttää aina tuomiota. Ellei ole syytetty ja tuomittu, ei voida armahtaakaan. Kun pitkän vankilatuomion saanut rikollinen armahdetaan, hän tietää, ettei ole sitä mitenkään ansainnut.

Ansaitsematon armo on asia, jota meidän ihmisten on tavattoman vaikea käsittää. Siitä voidaan kyllä helposti puhua, mutta on tavattoman vaikeaa pitää joka hetki itseään iankaikkisen kadotuksen ansainneena, joka vain armosta pelastuu. Mielellämme sentään itsekin olisimme jotakin omaa ansiotamme tuomassa Jumalalle, ettei ihan toisen armoille tarvitsisi jäädä. Näiksi ansioiksi me mielellämme luemme hyvät teot, uhraukset, hartaudenharjoitukset, kuuliaisuuden, yleensä kunniallisen elämän. Nuo kaikki, ynnä paljon muuta, ovat kristityn vaellukseen kuuluvia asioita, mutta jos me vain niihin perustamme autuuden toivomme, olemme lopulta iankaikkisesti hukassa.

Kristus on kerran asetettu syylliseksi meidän kaikkien (syntiemme) tähden ja Hänet on tuomittu ristinkuolemaan, jonka me olisimme ansainneet. Hän kärsi helvetin kauhut ja Isän hylkäämisen, ettei meidän tarvitsisi niitä iankaikkisesti kärsiä. Ja koska Kristusta rangaistiin syyttömänä, olemme me syylliset, tuomionalaiset, vapaita. Tämä siksi, koska samasta syystä ei tarvitse kärsiä kahta rangaistusta. Me saamme vain ottaa tämän armon uskossa vastaan ja kiittää siitä, niin olemme pelastetut.

Mutta kukaan ei luonnostaan kaipaa armahdusta. Siksi Jumalan täytyy herätellä ihmistä synnintuntoon ja katumukseen, että armo alkaisi kelvata. Kun ihmisen omatunto herää, hän joko alkaa kaivata ja rukoilla armoa, tai voi myös käydä niin, että hän paaduttaa sydämensä ja hylkää näin hänelle tarjotun pelastuksen.

Tekstissä sanottiin: "Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on autuuden päivä." Taivaassa iloitaan sanomattomasti, kun yksikin Jeesuksen lunastama ihminen alkaa huokailla ja pyydellä, että armo kirkastuisi. Jumalan armoa emme siis voi uskoa omalle kohdallemme, ellei Pyhä Henki vaikuta sitä Sanaa kirkastamalla. Pyhä Henki tekee tämän missä ja milloin Hän hyväksi näkee niissä, jotka kuulevat evankeliumin.

Hyvä lukija! Luukkaan Evankeliumin 18. luvun jakeessa 8 sanotaan mm: "Kuitenkin, kuin Ihmisen Poika on tuleva, löytäneekö Hän uskoa maan päältä."

Tänäkin aikana on paljon ihmisiä, jotka sanovat olevansa uskossa. Ja monet sanovat, että Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä. Miten nämä kaksi asiaa sopivat yhteen Jeesuksen sanojen kanssa: "Löytäneekö Hän uskoa maan päältä." Jeesus tarkoittaa uskoa, jonka Jumalan Henki on saanut synnyttää Sanan kautta ja joka on valvomisen ja kilvoituksen kautta pysynyt lujana, sekä vahvistunut jatkuvasti. Vieläkö tällaista uskoa on? Sitä sopii jokaisen kristityn kysyä vakavasti itseltään Jumalan kasvojen edessä. Tässä on, ystävät, tarkka paikka. Ettemme vaan hiukkaakaan luottaisi mihinkään omaan jumalisuuteemme ja hurskauteemme.

Vielä saamme olla armonajassa. Vielä saamme mennä itsekukin Suuren Armahtajan eteen pyytämään, että Jumala itse tutkisi sydämemme ja koko kristillisyytemme perustan, ja että Hän ojentaisi oikealle tielle, jos olemme tietämättämme tieltä poikenneet. Jäädään, ystävät, Jeesuksen ja Hänen verihaavojensa turviin, Hänen tykönänsä on armo ja anteeksiantamus.

Saara Santala, Turku

Viime kesänä siivotessani äitini kanssa käsiini osui pieni laatikko, jonka sisälle kurkistaessani löysin nipun onnittelukortteja. Kortit olin saanut kastepäivänäni. Tuntui ihmeelliseltä, että pitelin käsissäni muistoa tuosta tapahtumasta. Oli hauska lukea korttien tekstejä ja Raamatun kohtia. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin kortit kastepäiväni jälkeen.

Vaikka meistä monikaan ei pysty muistamaan omaa kastetilannettaan, ulottuu kasteen vaikutus silti nykyelämäämme. Sen vaikutus ei ole sidoksissa säästettyyn kastekynttilään, kortteihin tai koruihin, vaikka mukavia muistoja ovatkin. Kasteessa Taivaallinen Isämme otti lapsekseen ja lahjoitti uskon. Hän on luvannut olla kanssamme suruissa ja iloissa sekä silloinkin kun elämä tuntuu tavalliselta ja harmaalta.

Hän tulee meitä vastaan arjessa ja haluaa luokseen uskon tiellä haparoivat. Ehtoollinen muistuttaa meitä kasteestamme. Siinä saamme konkreettisesti ottaa vastaan armon ja anteeksiantamuksen, jonka ensi kerran koimme kun pääsimme Jumalan lapseksi ja seurakunnan jäseneksi.

"Älä pelkää; sillä minä olen sinun lunastanut; minä olen sinun nimeltäs kutsunut, sinä olet minun." (Jes. 43:1b).

Olet lehden lukija (11.2.04 lähtien).