Länsi-Suomen
Rukoilevaisten Yhdistys ry
OoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoO


Etusivu
Tausta
Toiminta
Lähetystyö
Lehti
5/16
6/16
7/16
Biblia
Buggen postilla
Opetusta
Tilaus
Linkit
Yhteystiedot
Palaute
Kysymykset
Haku

Länsi-Suomen Herännäislehden pääkirjoitus 6/16

Länsi-Suomen Herännäislehdestä julkaistaan LSRY:n kotisivuilla pääkirjoitus. Koko lehden voit tilata kotiin painettuna tai sähköpostiisi e-lehtenä tilaussivun kautta.


Uskonpuhdistuksen juhlavuotta kohti!

Välitilinpäätös vanhurskauttamisoppia koskevasta tähänastisesta keskustelusta.

Timo Laato, päätoimittaja

Uskonpuhdistuksen juhlavuoden 2017 lähestyessä valmistaudutaan kirkossamme samoin kuin muualla luterilaisessa maailmassa monenlaisiin juhlallisuuksiin. Myös ekumeeninen painotus on vahvasti esillä. Eri lailla ajattelevat kristityt juhlivat yhdessä. Erityisesti tähdennetään, että enää ei vallitsisi mitään varsinaista erimielisyyttä pelastuksestakaan eli vanhurskauttamisesta. Perusteluksi esitetään, että Luterilaisen Maailmanliiton ja Rooman kirkon välillä on allekirjoitettu ns. yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Siinä on saavutettu molempia osapuolia velvoittava yksimielisyys riittävässä laajuudessa.

Voimatta puuttua tässä nyt sen enempää luterilaisen ja roomalaiskatolisen kirkon hyvin erilaiseen opetukseen vanhurskauttamisesta (ks. tästä esim. Länsi-Suomen Herännäislehti 10/2014, s. 3-6) totean lyhyesti, että väite yhteisen julistuksen yhteisestä allekirjoittamisesta ei ole totta. Kyllä tuo kyseinen ekumeeninen dokumentti piti yhdessä allekirjoittaa juhlallisessa tilaisuudessa uskonpuhdistuksen muistopäivänä 31. lokakuuta vuonna 1999 Augsburgissa (Saksassa). Viime hetkessä se kuitenkin vedettiin pois molempien osapuolten kriittisten huomautusten seurauksena. Lopulta allekirjoitettiin sitten vain "Official Common Statement", jossa lyhyesti vedotaan yhteisen julistuksen lausumiin, mutta samalla myönnetään, että ne tarvitsevat tuekseen jälkikäteen kirjoitetun lisäselvityksen (ns. "Annex"), joka perusteellisesti kehittää edemmäs (englanniksi "further substantiates") niiden opillisia painotuksia. Yhteinen julistus ei siis ollut (eikä edelleen ole) sellaisenaan hyväksyttävissä; siksi sen julkinen allekirjoittaminen jätettiin juhlallisuuksista kokonaan pois.

Kuinka tällaiseen skandaalimaiseen lopputulokseen päädyttiin? Ensin Luterilainen Maailmanliitto hyväksyi yhteisen julistuksen. Se oli esittänyt jäsenkirkoilleen tätä koskevan kyselyn. Mainittakoon tässä, että tuohon kyselyyn vastasi vain 66 kaiken kaikkiaan 122 jäsenkirkosta. Jotkut niistä (esim. Madagaskarin väkirikas kirkko, joka on yksi maailman suurimmista luterilaisista kirkoista) torjuivat yhteisen julistuksen aivan täysin. Jotkut muut kirkoista (esim. useat Saksan maakuntakirkoista) antoivat vastaukseksi sekä puoltavia että torjuvia näkökohtia. Ne Luterilainen Maailmanliitto tulkitsi hyväksyviksi kannanotoiksi. Samalla se kuulutti merkittävänä uutisena, että iso osa luterilaisesta maailmasta oli hyväksynyt yhteisen julistuksen. Ajatteleva lukija voi kysyä mielessänsä, muuttuiko tässä totuus toivotun kaltaiseksi, ja tehtiinkö ilmiselville tosiasioille oikeutta.

Vasta Luterilaisen Maailmanliiton jo hyväksyttyä yhteisen julistuksen Rooma puhui. Uskonopin kongregaatio antoi vastuksensa 25.6. (huomaa, että päiväys on sama, jolloin luterilaiset 1530 antoivat Augsburgin tunnustuksensa). Sitä johti silloinen kardinaali (myöhemmin paavi) Josef Ratzinger. Hänen johdollansa yhteinen julistus hylättiin. Erityisesti torjuttiin luterilainen ajatus "samalla kertaa syntinen ja vanhurskas" (latinaksi simul iustus et peccator). Tästä kaikesta syntyi valtaisa kohu. Ekumeeninen "hypetys" muuttui tyrmistykseksi. Kirkkojen väliset pitkälliset keskustelut rakentavassa hengessä olivat päätyneet umpikujaan.

Alkujärkytyksen liennyttyä ruvettiin työstämään yhdessä täydentävää julkilausumaa, jossa uusien sanallisten muotoilujen avulla pyrittiin löytämään jokin ulospääsy pattitilanteesta. Tavoitteena oli, että Luterilainen Maailmanliitto voisi kasvojaan menettämättä hyväksyä lopputuloksen, jossa Rooman torjuva asenne yhteistä julistusta kohtaan haluttiin huomioida. Näistä keskusteluista syntyivät tuo edellä mainittu lisäselvitys (ns. "Annex") sekä myöhemmin allekirjoitettavaksi tarkoitettu lyhyt yhteenveto ("Official Common Statement").

Tällainen lopputulos ei kuitenkaan tuonut lopullista ratkaisua ekumeeniseen umpikujaan. Päinvastoin. Ongelmia syntyi lisää. Alkuperäinen yhteinen julistus oli hylätty. Aivan uusi, sitä täydentävä (ja jopa muuttava!) asiakirja oli saatu julkisuuteen. Luterilaisen Maailmanliiton lähettämä kysely jäsenkirkoilleen koski kuitenkin yksinomaan tuon alkuperäisen yhteisen julistuksen hyväksyntää. Sen tultua torjutuksi ei Luterilaisella Maailmanliitolla ollut enää mitään valtuuksia jatkaa uuden asiakirjan valmistelua ja hyväksyntää. Tai parhain päin tulkittuna tällainen menettely koskee silloin enää sitä pientä ekumeenisen toimiston väkeä, joka Genevessä pitää päämajaansa. Joka tapauksessa on täysin turhaa puhua koko luterilaisen maailman puolesta. Luterilainen Maailmanliitto ei perustamiskirjansa mukaisesti voi tehdä yhtään jäsenkirkkojansa sitovaa päätöstä. Luterilaiseksi paaviksi siitä ei ole. Se on nähty. Siksi Luterilaisen Maailmanliiton muokkaama ja hyväksymä uusi asiakirja vastaa siis lähinnä herrasmiessopimusta, joka on kättä päälle lyöden allekirjoitettu jossakin elegantissa kabinetissa.

Samoin yhteisen julistuksen tai sitä seuraavien ekumeenisten lisäasiakirjojen vahvistus on roomalaiskatolisen kirkon puolelta jäänyt pahasti puolitiehen. Allekirjoittamisesta vastasi kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston puheenjohtaja, kardinaali Edward Cassidy. Sillä allekirjoituksella ei kuitenkaan ole mitään juridista merkitystä Vatikaanin hierarkiassa. Se on hienostuneen herrasmiehen kädenojennus vastapuolelle, lähinnä hyvän tahdon ele. Erilaiset neuvostot voivat Rooman kirkossa antaa suosituksia eri asioista, mutta niiden todellinen valta ei riitä pidemmälle. Luterilainen Maailmanliitto sai käytännössä tästä tuiman muistutuksen, kun paavi vähän myöhemmin julkaisi kuuluisan asiakirjan "Dominus Iesus". Siinä hän korkeimmalla arvovallalla asettaa kyseenalaiseksi koko luterilaisen maailmanyhteisön kirkollisen aseman ja olemassaolon. Jo saapuneeksi luultu ekumeeninen kevät hyytyi näin takatalven pakkasiin.

Lisäksi yhteisen julistuksen teologista arviointia vaikeuttaa vakavasti se epäämätön tosiasia, että nykyinen tekstimuoto ei ole tarkalleen sama kuin siinä asiakirjassa, jonka Luterilainen Maailmanliitto aikoinaan lähetti jäsenkirkoillensa hyväksyttäväksi! Eroavaisuudet koskevat pääosin vähemmän oleellisia yksityiskohtia. Vakavin ongelma koskee kysymystä, onko puhuttava vanhurskauttamisopin kaikista perustotuuksista ("the basic truths") vai joistain yksittäisistä perustotuuksista ("basic truths" ilman määräävää artikkelia englannissa). Eli toisin sanoen: Onko vanhurskauttamisopissa saavutettu yksimielisyys kaikkien perustotuuksien (mutta ei vähemmän perustavien totuuksien) osalta? Vai onko vanhurskauttamisopissa saavutettu yksimielisyys yksittäisten perustotuuksien (mutta ei kaikkien perustavien totuuksien) osalta? Sitä paitsi tuo luuloteltu yksimielisyys (miten ikinä se pitääkään ymmärtää) ei ollut todellista yksimielisyyttä, koska kerran Rooma hylkäsi yhteisen julistuksen, eikä sitä sellaisenaan koskaan allekirjoitettu.

Alkuaan luterilaisuudessa vanhurskauttamisoppi on ollut erityisesti se totuus, josta kuuluisi vallita täydellinen yksimielisyys. Yhteisessä julistuksessa tämä yksi totuus hajotetaan moniksi perustotuuksiksi, mutta missään ei kerrota, kuinka monta näitä perustotuuksia lopulta on ja mitä ne tarkkaan ottaen ovat. Menettelyllä onnistutaan luomaan jatkuvaa sekaannusta ja epäselvyyttä. Sen avulla vanhurskauttaminen ja pyhitys aivan tarkoituksella sekoitetaan keskenään. Ne nähdään toisistaan riippuvina perustotuuksina - ei vain teologiassa yleensä vaan nimenomaan pelastuksen perusteina.

Yhteisen julistuksen tarkoitus oli, että molempien kirkkojen vanhurskauttamisoppia koskevat oppituomiot käyvät "kohteettomiksi". Rehellisyyden nimessä todettakoon lopuksi, että tuohon päämäärään ei olisi päästy, vaikka asiakirja olisi hyväksytty ja allekirjoitettu yhdessä. Eihän siinä missään käsitellä oppia kiirastulesta, joka roomalaiskatolisen opin mukaan on välttämätön, jotta pyhityksessään vielä keskeneräiseksi jäänyt kristitty puhdistuisi viimeisistä synnin rippeistä ja sitten onnistuisi viimein livahtamaan taivaaseen. Trenton roomalaiskatolisen kirkolliskokouksen nimenomaan vanhurskauttamista koskeva päätös julistaa kiroustuomion (anathema) kaikille niille, jotka hylkäävät opetuksen kiirastulesta epäraamatullisena. Se kiroustuomio ei käy kohteettomaksi edes yhteisen julistuksen valossa! Mutta se käy tietysti täysin merkityksettömäksi sille, joka uskoo evankeliumin Kristuksen täydellisestä ja iäti kelpaavasta sovituksesta iankaikkiseksi autuudeksemme.






Olet lehden lukija (11.2.04 lähtien).



Sivuja päivitetty viimeksi 21.9.2016
Sivujen ylläpito: petri salomaPOISTA_TAMA(a)rukoilevaisuus com