Länsi-Suomen
Rukoilevaisten Yhdistys ry
OoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoO


Etusivu
Tausta
Toiminta
Lähetystyö
Lehti
4/14
5/14
6/14
Biblia
Buggen postilla
Opetusta
Tilaus
Linkit
Yhteystiedot
Palaute
Kysymykset
Haku

Länsi-Suomen Herännäislehden pääkirjoitus 5/14

Länsi-Suomen Herännäislehdestä julkaistaan LSRY:n kotisivuilla pääkirjoitus. Koko lehden voit tilata kotiin painettuna tai sähköpostiisi e-lehtenä tilaussivun kautta.


Pyhä Venäjä

Timo Laato

Venäjä eilen ja tänään

Viime viikkoina ja kuukausina ei ole tarvinnut miettiä, mistä nyt erityisesti kirjoitellaan ja keskustellaan. Puhetta pidetään Venäjästä ja sen harjoittamasta toiminnasta lähialueilla. Ukraina ja Krimin niemimaa ovat olleet maailmanpolitiikan polttopisteessä. Eikä syyttä. Onhan Euroopassa ja sen ympärillä käynnissä ehdottomasti vakavin ja pahin kriisi sitten toisen maailmansodan ja kylmän sodan. Länsimaat pyrkivät vaikuttamaan tilanteeseen ja sallimaan ja saattamaan voimaan länsimaiset arvot Ukrainassa ja miksei myös Venäjällä. Tehtävä vaikuttaa varsin haasteelliselta ja vaivalloiselta. Miksi siinä ei ole onnistuttu?

Usein on viitattu vanhaan venäläiseen perinteeseen ja kulttuuriin, jossa kaivataan selkeää ja vahvaa johtajaa. On totuttu "tsaarimaiseen" hallitsijaan, joka käskee ja komentaa. Demokratia (kansanvalta) ei istu kovin hyvin tällaiseen ympäristöön. Slaavilainen kansanluonne on erilainen, sanotaan. Sitä kuuluu tietysti siinä tapauksessa kunnioittaa. Ihmisarvoa ei kuitenkaan saa missään olosuhteissa halventaa tai asettaa kyseenalaiseksi yhdenkään ihmisen tai ihmisryhmän kohdalla. Jumalan luomina me olemme kaikki ainutlaatuisia, meillä on luomiseen perustuvat oikeutemme, ja niiden mukaisesti meitä jokaista kuuluu kohdella. Tästä ei ole lupa luopua.

Venäjällä voimakas ortodoksinen kristillisyys antaa hyvät lähtökohdat raamatullisen luomisoikeuden käsittämiseen ja soveltamiseen yhteiskunnassa. Ortodoksisen kirkon kiusauksena on liittoutua kansallismielisten kanssa ja tehdä omannäköisestä uskonnosta nationalismin (kansallismielisyyden) jatkeen. Kieltämättä vetoa tuohon suuntaan on olemassa. Silti on pantava suurella ilolla merkille, kuinka ortodoksinen kirkko on pitkän kommunismin ajanjakson jälkeen jälleen saanut takaisin sen aseman, joka sille maassa kuuluu. Pyhä Venäjä ei olisi pyhä ilman kristillistä uskoa. Samoin esim. Inkerin kirkko on erityisesti Karjalan mailla ja kunnailla onnistunut vakiinnuttamaan asemansa. Se on ikään kuin noussut kuolon yöstä pääsiäisaamun valoon ja kirkkauteen. Siunaamme Venäjää ja rukoilemme kaikkien kristiveljiemme ja -sisartemme puolesta.

Sanan- ja ilmaisunvapaus Venäjällä ja muualla

Valitettavasti länsimaissa ei aina ole osattu kohdella Venäjää sen omista lähtökohdista käsin. Harmillisia esimerkkejä löytyy monia. Etenkin sanan- ja ilmaisunvapautta koskevissa asioissa. Kuinka tärkeää olisi rohkaista ja kannustaa Venäjää tasapuoliseen keskusteluun ja myös opposition kunnioittamiseen. Eivät länsimaatkaan tässä suhteessa ole mitään mallivaltioita. Varsinkin perinteinen kristillinen opetus on ajautumassa (ja paikoitellen jo ajettu) syrjään ja korkeintaan vaivoin siedettäväksi vähemmistöksi. Inkerin kirkon kunnioitettu piispa Aarre Kuukauppi totesi vähän aikaa sitten sattuvasti, että hänen kirkollaan on suurempi uskonnonvapaus Venäjällä kuin monilla herätysliikkeillä Suomessa ja muualla. Varsin riipaiseva, useita ajatuksia herättävä vertailu. Onko läntinen kristikunta ja sen edustama omantunnonvapaus menettänyt siis suolansa? Tältä osin meidän olisi syytä hakea oppia itärajan takaa. Pyhä Venäjä on alkanut uudelleen kunnioittaa pyhiä arvoja, olkoonkin, että yhtä ja toista on vielä kesken yhteiskunnallisessa kehityksessä. Läntisessä maailmassa tai kristikunnassa kehitys tuntuu sitä vastoin kääntyneen aivan toiseen suuntaan.

"Pussy Riot"

Miten nurinkuriselta ja vastenmieliseltä länsimainen sanan- ja ilmaisunvapaus vaikuttaa toisinaan Venäjällä, näkyy selvimmin muutamista viimeaikaisista tapahtumista. Euroopan unioni ja USA intoutuivat puolustamaan taannoista "taiteellista" performanssia (esitystä), jonka anarkistinen (laillista järjestystä vastustava), naisista koostuva punkryhmä "Pussy Riot" järjesti kirkossa hengellisen tilaisuuden yhteydessä. Kyse oli perin jumalattomasta tempauksesta. Kerrassaan hävytöntä. Tuon punkryhmän nimikin kertoo englantia osaavalle joukon tarkoitusperistä. Sen suomentaminen ei edes käy päinsä tässä lehdessä. Häveliäisyyssyistä. Luonnollisesti rangaistus seurasi yhteiskuntajärjestyksen häiritsemisestä ja uskonnonharjoittamisen estämisestä. Oli ihan oikein, että vankilan portit avautuivat ja kiinni saadut naiset joutuivat lusimaan. Eivät he mitään sankareita ole. Henkilökohtaisesti olen kyllästynyt tällaisten taiteilijoiden "rohkeuteen". He valitsevat aina jonkun kristillisen kohteen osoittaakseen urheasti mieltään. Menisivät joskus vaihteen vuoksi moskeijaan - mitä en tietysti suosittele, koska toisen uskonnollista vakaumusta kuuluu kunnioittaa - ja silloin saataisiin todellinen todiste heidän urheudestaan.

Voidaan tietenkin keskustella vaikka kuinka paljon mainitun punkryhmän saaman rangaistuksen pituudesta ja ankaruudesta. Sellaiseen keskusteluun ei kuitenkaan liene tarvetta tässä yhteydessä. Lopulta heidät armahdettiin ennen aikojaan eräänlaisena hyvän tahdon eleenä talviolympialaisten edellä. Se, mitä haluan arvioida kriittisesti, koskee erityisesti länsimaiden halua nostaa "Pussy Riot" sanan- ja ilmaisunvapauden keulakuvaksi. Jos tahdotaan todella vaikuttaa positiivisesti demokratian kehitykseen Venäjällä, ei juuri tuon typerämpää valintaa olisi voitu keksiä. Koko yritys oli tuomittu epäonnistumaan alusta lähtien. Näinkö siis todella sanan- ja ilmaisunvapaus on ymmärretty perinteisesti? Saa haukkua ja herjata. Ei yhtään mitään väliä, miten ja missä. Pyhän Venäjän pitäisi muitta mutkitta hyväksyä länsimaiset arvot ja vetää lokaan omat kristilliset arvonsa? Harva poliitikko duumassa tai kansan syvissä riveissä toivottaa tervetulleeksi tuollaisen sanan- ja ilmaisunvapauden. En itsekään kannata sellaista. Vain länsimainen maallistunut mieli keksii jotakin vastaavaa. Sen ei missään tapauksessa kuuluisi määrittää poliittisen keskustelun suuntaviivoja. Muussa tapauksessa ajaudutaan täydelliseen umpikujaan.

Homoseksualismi

Yhtä lailla maallistuneet länsimaat ovat markkinoineet homoseksualismin hyväksyntää (ja jopa suosimista) keskeisenä sanan- ja ilmaisunvapauden ilmentymänä. Niiden rappioitunut arvomaailma tuottaa vääristyneitä ihanteita. Poliittinen keskustelu kieroutuu ja vinoutuu. Venäjää pakotetaan polvilleen sodomian edessä. Sen olisi taas alennuttava alas lokaan ja likaan. Saadakseen sitten ulkoapäin määritellyn hyväksynnän kansainvälisessä kanssakäymisessä. Pyhästä Venäjästä tehdään vaikka väkisin kaikkea muuta kuin pyhä. Siihen on muka ehdoitta myönnyttävä. Kuka sellaiseen suostuu? Venäjällä on hyväksytty selvä laki, joka kieltää homoseksualismin levittämisen nuorison keskuuteen. Homoseksuaalista parisuhdetta ei virallisteta. Ei myöskään sallita homoseksuaaleille adoptio-oikeutta. Inkerin kirkon paimen Arvo Survo kertoi pari vuotta sitten Suomessa käydessään eräästä venäläisestä ortodoksipapista, joka oli lahjottu vihkimään eräs homopari. Kun tapaus tuli kirkon johdon tietoon, pappi oli erotettu välittömästi. Lisäksi katsottiin, että toimituksessa käytetty kappeli oli häväisty. Se ajettiin puskutraktorilla matalaksi, jotta tuollainen rienaus saa arvoisensa lopun.

Entinen kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki tuli tunnetuksi Venäjällä erityisesti kahdesta ikävästä tapauksesta. Ensin hän heilutti sateenkaarilippua Moskovan yleisurheilun MM-kisoissa. Sitten hän ryypiskeli kiekkoleijonien olympiapronssin juhlallisuuksissa ja sammui päätteeksi pöydän alle. Se oli ministerimme antama kuva suomalaisuuden ihanteista ja tavoitteista. Rappiota kerrakseen. Lopulta Arhinmäki tajusi erota virastaan, vaikka ei juuri noista mainituista syistä. Ei hän koskaan pystynyt vaikuttamaan myönteisellä tavalla demokratian kehitykseen naapurimaassamme.

Tapaus Mihail Hodorkovski

Edelleen lännessä on puolustettu voimakkaasti venäläistä opposition tukijana ansioitunutta suurliikemiestä Mihail Hodorkovskia. Siinä suhteessa hänen tapauksensa on tosiaan mielenkiintoinen, että juuri hänet on tuomittu useampaan kertaan vankilaan vertaistensa joukossa. Syynä ovat olleet lähinnä valtion omaisuuden kavaltamiset ja veropetokset. Käsittääkseni Hodorkovski on itse myöntänyt (ja myöntää yhä vapauduttuaan vankilasta ja asuessaan nykyisin Sveitsissä) vilppinsä ainakin osittain. Siksi ei kannattane nostaa tosi kiivaasti häntäkään sanan- ja ilmaisunvapauden uhriksi. Köyhä kansa Venäjällä ei niele tällaista mielipiteenmuokkausta.

Krimin niemimaa ja kansainvälinen oikeus

Edellä mainitut esimerkit kertovat mielestäni länsimaiden tietynasteisesta ymmärtämättömyydestä pyhän Venäjän perinteitä kohtaan. Maallistuneisuus ja kristillisistä arvoista luopuminen ovat selvästi vaikeuttaneet poliittista keskustelua ja luoneet välillä turhia (jopa vääriä) jännitteitä huipputason tapaamisille. Koen lisäksi tarpeelliseksi jatkaa vielä muutamalla sanalla arkaluonteisista ja räjähdysherkistä maailman tapahtumista.

Krimin tilanteen kärjistyminen tapahtui nopeasti ja täysin yllättäen. Niemimaan liittäminen osaksi Venäjää seurasi uskomattoman nopeasti. Kukaan ei osannut ennakoida kehityskulkua. Huomaamme, että suurvaltapolitiikka ei ole ihmiskäden hallittavissa. Maailmanvaltikkaa ei pidä hyppysissään mahtavimmankaan valtion presidentti. Ei Venäjän eikä USA:n. Meidän ainoa turvamme on ikiaikojen Jumala.

Kaiken kaikkiaan tilanne Krimillä on kansainvälisen oikeuden vastainen. Ennakkoluulottomasti tarkasteltuna asiasta ei liene mitään epäselvyyttä. Jotta asiassa voitaisiin edetä parempaan ja sovinnollisempaan suuntaan, pitäisi välttämättä oppia ymmärtämään eri osapuolten kantoja, vaikka niitä ei koskaan hyväksyisikään. Tilannetta hankaloittaa erityisesti se, että USA on vuosien saatossa ottanut tavakseen toimia kansainvälisen oikeuden vastaisesti, jos ja kun on kyse sen omista eduista. Esim. jo vuonna 1983 hyökättiin Karibianmerellä sijaitsevaan Grenadan saarivaltioon ja valloitettiin se vastalauseista piittaamatta. Sota Irakia ja Saddam Husseinia vastaan käynnistettiin tekaistuin ja keksityin perustein "massatuhoaseitten" olemassaolosta. Lopultakaan mitään ei koskaan löytynyt. Kun YK ei antanut lupaa maahantunkeutumiseen, kiellosta ei välitetty lainkaan. Tänään puhutaan humanitäärisestä katastrofista, jossa sadattuhannet ihmiset ovat kuolleet. Naapurivaltiossa Iranissa tuettiin Amerikkaan myönteisesti suhtautunutta shaahin hallintoa, mutta sen kaaduttua jo 1979 ajauduttiin tukemaan silloista Irakia ja sen johtajaa Saddam Husseinia (!) hänen verisessä taistelussansa Irania vastaan. Myös Afganistanissa soditaan (kuten Neuvostoliitto aikaisemmin 1980-luvulla) osana "terrorismin vastaista sotaa". YK:n päätöslauselmaa Libyasta tulkittiin siten, että sinne voitiin hyökätä, vaikka se tulkinta oli monien oikeusoppineiden mielestä päämäärähakuinen. Ilman kansainvälistä valvontaa pahamaineinen Guantanamon vankileiri on yhä mielivallan linnake, jossa on harjoitettu kovan luokan kidutusta ja jossa poljetaan lokaan usean vangin ihmisarvo. Paljastuneet vakoiluskandaalit ovat todiste erittäin laajasta ja häikäilemättömästä tiedonhankinnasta, joka ei ole rajoittunut yksistään terrorismin ehkäisyyn ja jolta eivät ole välttyneet edes omat lähimmät liittolaiset. Muitakin esimerkkejä voitaisiin mainita.

En ota sinänsä kantaa näihin maailmanpolitiikan suuriin tapahtumiin. Ne kumminkin paljastavat, että länsi (lähinnä USA) ei voi toimia miten haluaa kansainvälisestä oikeudesta piittaamatta, ja sitten taas vedota sen keskeisiin periaatteisiin toisessa yhteydessä. Tarvitaan johdonmukaista oikeudenmukaisuutta aina ja kaikkialla. Tarvitaan yhteistyötä yhteisten asioitten hoitamisessa.

Krimin niemimaa ja syntynyt kriisi

Edelleen voidaan kiihkottomasti todeta, että Krimin niemimaalla sijaitseva ja Venäjän vuokraama Sevastopolin laivastotukikohta on Venäjän ainoa ulospääsy Mustallemerelle ja sen kautta Välimerelle. Sillä on huomattavasti suurempi merkitys kuin symbolinen arvo suurvallan tärkeydestä. Sinänsä on kai ymmärrettävää, että vakiintuneeseen tilanteeseen ei haluttu muutosta. Mielestäni lännen olisi pitänyt huomioida tämä puoli ja pyrkiä jo ennen kehityksen kärjistymistä rauhanomaiseen ratkaisuun, jossa Venäjän etua ei sivuuteta eikä Ukrainan itsemääräämisoikeutta kavenneta. Historiallisesti Krimin niemimaa on kuulunut Venäjän yhteyteen. Vasta vuonna 1954 presidentti Nikita Hruštšov määräsi sen osaksi Ukrainan sosialistista neuvostotasavaltaa hyvityksenä Stalinin aiheuttamasta maatalouden alasajosta, jonka seurauksena ainakin miljoona kansalaista kuoli nälkään. Silloin ei kukaan osannut ennakoida koko Neuvostoliiton hajoamista (vuosikymmeniä myöhemmin). Nyt alkoi näyttää siltä, että ilman erillisiä neuvotteluja tai sopimuksia Ukraina olisi lähentynyt Eurooppaa ja sen myötä Sevastopolin laivastotukikohta (pitkästä vuokrasopimuksesta huolimatta) sulkeutunut ja päätynyt pahimmassa tapauksessa NATOn valvontaan. Tällaisia pelkoja täytyy osata käsitellä, jos pyritään estämään ruutitynnyrin räjähdystä. Siinä epäonnistuttiin. Miten kokonaistilanne tästä kehittyy, ei tiedä kukaan.

Rukoilemaan!

Kristittyinä me näemme jälleen selvemmin, että maailmanhistoriaa eivät johda herrat, vaan yksi ainoa Herra. Häntä saamme rukouksessa pyytää varjelemaan maatamme ja maanosaamme. Emme ole ansainnet rauhan aikaa, koska olemme sen käyttäneet väärin ja eläneet täysin rauhassa synnin kanssa. Jokainen kristitty anoo silti armahdusta kansansa puolesta kansallensa. Esikuvanamme on Vanhan testamentin Aabraham. Hän taisteli rukoillen Sodoman ja Gomorran edestä: Herra armahda.






Olet lehden lukija (11.2.04 lähtien).



Sivuja päivitetty viimeksi 2.7.2014
Sivujen ylläpito: petri salomaPOISTA_TAMA(a)rukoilevaisuus com