Tulostettava sivu

"Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi: älkäät sadatelko, ettei teitä sadateltaisi: anteeksi antakaat, niin teille anteeksi annetaan." (Luuk. 6:37).

Vaikenemalla eroon tuomiosta?

Mistä ei puhuta, sitä ei ole olemassa. Näin usein ajatellaan. Perheessä, suvussa tai jossain muussa yhteydessä voi olla asioita, jotka on vaiennettu. Niistä ei saa puhua. Ne ovat minun salaisuuksiani, ne ovat minun perheeni salaisuuksia, ne ovat suvun salaisuuksia. Ja kun jostain ei puhuta, sitä ei sitten ole olemassakaan. Myös tuomiosta ajatellaan samoin. Kun ei puhuta Jumalan tuomiosta, sitä ei koskaan tule. Kun ei varoiteta helvetistä, sinne ei ikinä joudu. Ollaan vaan hiljaa, niin kaikki menee hyvin. Vaikenemalla pelastutaan.

Kovin on toisenlainen Raamatun opetus. Kovin toisella tavalla me aloitamme joka sunnuntai jumalanpalveluksemme. "Älkäät tuomitko!", varoitti Jeesus. Yleisen ripin alkaessa meitä juuri tuomitaan. Tuomion on määrä alkaa Jumalan huoneesta (1. Piet. 4:17). Se alkaa sieltä, mistä Raamatun mukaan sen kuuluukin alkaa. Se alkaa seurakunnan keskeltä. Vaikenemalla tuomio ei poistu. Yleisessä ripissä me päinvastoin käymme tunnustamaan syntimme, jossa me tuomitsemme itsemme. Tuo Jeesuksen sana evankeliumitekstissämme: "Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi." ei puhu Jumalan tuomiosta, vaan meidän keskinäisistä suhteistamme. Jumalan tuomio on ja pysyy. Kerran se myös tulee.

Joskus jumalanpalveluksen alkua kummastellaan. Miksi ahdistunut ihminen vaikeiden taakkojen ja kaikkien raskaitten koettelemusten jälkeen joutuu jumalanpalveluksessa vielä kuulemaan tuomion sanaa? Moni lähtee kirkosta tuohtuneena pois: "Minut tuomittiin!" Vaikka Jeesus sanoi: "Älkäät tuomitko!" Ystävät, meidät tuomitaan tässä hetkessä. Evankeliumitekstimme sana ei - kuten sanottu - poista mitään Jumalan tuomiosta. Hänellä on edelleen kaikki tuomiovalta, ja hän tuomitsee jokaisen syntisen lakinsa mukaan. Lain Jumalana hän tuomitsee. Siksi tilanne ei korjaannu sillä ehdotuksella, joka toisinaan annetaan kirkolle hyvänä ja hyvää tarkoittavana neuvona, että synnintunnustus poistettaisiin jumalanpalveluksen alusta: "Jätetään se pois, ja silloin on helpompi tulla jumalanpalvelukseen." Kenties näin. Ehkä ihmisten on silloin kivempi tulla, mutta mihinkä se tuomio siitä katoaa, kun Jumala kumminkin on kerran tuleva tuomitsemaan. Eikö se ole parempi, että me ajoissa valmistumme tuohon tuomiopäivään ja armon ajassa ollessamme mietimme hetken, millainen se tuomio minun kohdallani on.

Toisia tuomitsemalla vapaaksi omasta tuomiosta?

Vaikenemisen rinnalla on toinenkin tapa, jolla me koetamme päästä tuomiosta. Jos tuo vaikeneminen on maailman tapa, niin tämä toinen tapa on ehkä enemmän ominaista meille kristityille. Siitä yrityksestä Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 2. luvun alussa. Hän toteaa: "Sinä, joka tuomitset toisia, luuletko tai kuvitteletko, että itse pääset tuomiosta?" Tällainen harhaluulo vaivaa usein meitä kristittyjä. Olemme "solidaarisia" Jumalalle. Ajattelemme, että jos me yhdymme Jumalan tuomioon, me ikään kuin sillä osoitamme, että me emme itse joudu tuomittaviksi. Kun me hyväksymme Jumalan tuomion kaiken synnin ja saastan ylitse ja olemme hänen mukanaan tuomitsemassa, niin hyvin meidän silloin käy. Olemme samalla puolella Tuomarin kanssa. Näin me kristityt valitettavasti usein teemme. Yksikin kerta olisi jo liikaa. Tuomitsemalla toiset emme kuitenkaan selviä omasta tuomiostamme. Paavali jopa sanoo, että me sydämemme kovuudella vain kartutamme itsellemme lisää tuomiota.

Muistan kertomuksen, jossa jumalanpalveluksen jälkeen perhe ajoi kotiin. Autoa ajaessaan isä rupesi arvostelemaan, miten huono saarna oli. Äiti jatkoi, että ei se kuorokaan oikein hyvin laulanut. Vanhempi tytär lisäsi vielä, että kanttorikin soitti väärin. Lopuksi kaikkein pienin, Ville-poika, tokaisi: "Minusta tämä oli kumminkin ihan hyvä esitys vaivaisesta dollarista." Poika oli katsellut, mitä isä oli laittanut kolehtiin ja ajatteli sen jälkeen, että "tuohon hintaan kelpo esitys". Tämä kertomus valaisee hyvin, kuinka kaikki siinä autossa tuomitsivat muita ihmisiä ja toinen toisiansa. Vasta pienen pojan tai lapsen suusta saatiin kuulla totuus. Se toivottavasti herätti kaikissa sen ajatuksen, että "tulikohan sitä rukoiltua tarpeeksi jumalanpalveluksen edellä" tai "tulikohan pyydettyä armokastetta taivaasta, josta jokainen kirkkovieras saisi kostua". Näin siis jopa meidät kristityt tuomitaan, jos me yritämme välttää tuomion tuomitsemalla toisia.

Kristus kärsi tuomiomme

Evankeliumissa meille kerrotaan, kuinka Jeesus käy tuomittavaksi kaikkien näiden syntiemme edestä. Hän, joka sanoi: "Älkää tuomitko!" Hän, joka itse ei tuominnut. Juuri hänet tuomittiin. Miksi - vaikka sitä, joka ei tuomitse, ei häntäkään tuomita? Ystävä, hänet tuomittiin, koska hän siten otti päällensä kaikki sinun väärät tuomiosi. Hän otti päällensä myös sen viimeisen tuomion, jota sinä yrität välttää, kiertää ja kaartaa. Kun Vapahtajamme tuomittiin, häntä tuomittiin kaikkien pahojen puheitten saattelemana. Ihmiset kävelivät hänen ristinsä ohitse, he ivasivat ja pilkkasivat nyökyttäen ilkkuen päätään. Jeesus on käynyt kuolemaan kaiken tämän vuoksi, että meidän väärät tuomiopuheemme ja koko se viimeisen päivän hirveä kadotustuomio poistuisi yltämme, ja me pääsisimme vapauteen, iloon ja rauhaan.

Tämä Jeesus, joka ei tullut tuomitsemaan, hänestä Uusi testamentti kertoo, että hän vielä kerran tulee. Uskontunnustuksessa me tunnustamme: Hän on tuleva tuomitsemaan. Me kohtaamme kerran Tuomarin, jonka edessä kaikki selityksemme käyvät turhiksi. Me kohtaamme sen tuomion, jonka olemassaoloon emme ehkä uskoneet. Kohtaamme hänet, jonka kanssa yritimme olla solidaarisia tuomitsemalla hänen kanssaan muita syntisiä. Mutta kun tuomiopäivä tulee, onko lopulta niin, että me joudumme tuomittaviksi? Silloin ei auta, jos turvaat Jeesukseen vasta viimeisenä päivänä. Se on liian myöhäistä. Täällä armonajassa opetellaan turvaamaan Jeesukseen. Vaikka olisit kuinka suuri syntinen, saat turvata häneen. Sinun on lupa uskoa kaikki synnit anteeksi. Minulla, paimenella, on käsky julistaa ne sinulle anteeksi. Viimeisenä päivänä Jeesus kysyy sinulta: Onko se tuomio, jonka minä olen sinun edestäsi kärsinyt, onko se sinun tuomiosi? Jos voit siihen vastata, että hänen kärsimänsä tuomio on sinun tuomiosi, silloin sinä olet vapaa. Jumala ei ole väärämielinen Tuomari, joka tuomitsisi samasta rikoksesta kahteen kertaan. Yksi kerta riittää - ja se yksi kerta on Jeesuksen kärsimä tuomio. Siksi sinä olet vapaa tuomiosta. Enää vain epäusko voi sinut kadottaa.

Älä siis sinäkään tuomitse

Lopuksi evankeliumitekstimme haluaa vielä muistuttaa meitä, että näin suuren laupeuden saatuamme myös me itse saamme antaa anteeksi toisille heidän rikoksensa. Antakaa siksi sen saman laupeuden, jonka te olette saaneet uskossa vastaanottaa, koskea ja kohdata myös lähimmäisiänne. Toisten armahtaminen on merkki siitä, että olet armon lapsi.

Martti Huhtinen, Klaukkala

"Ja tuli varhain huomeneltain jälleen templiin ja kaikki kansa tuli hänen tykönsä, ja hän istui ja opetti heitä. Mutta kirjanoppineet ja Pharisealaiset toivat vaimon hänen tykönsä huoruudesta otetun kiinni. Ja kuin he olivat sen hänen eteensä asettaneet, sanoivat he hänelle: Mestari, tämä vaimo on löydetty itse työssä, kuin hän teki huorin. Mutta Moses on laissa meitä käskenyt, että senkaltaiset kivillä surmattaisiin. Mitäs sinä sanot? Mutta sen he sanoivat, kiusaten häntä, kantaaksensa hänen päällensä. Mutta Jesus kumarsi ja kirjoitti sormellansa maahan. Mutta kuin he seisoivat kysymyksensä päälle, ojensi hän itsensä ja sanoi heille: joka teistä on synnitön, se heittäkään ensin häntä kivellä. Ja hän kumarsi taas ja kirjoitti maahan. Kuin he tämän kuulivat ja olivat omaltatunnoltansa voitetut, läksivät he ulos yksittäin, ruveten vanhimmista, viimeisiin asti; ja Jesus jäi yksinänsä, ja vaimo seisoi siinä. Mutta kuin Jesus ojensi itsensä, ja ei nähnyt ketään paitsi vaimoa, sanoi hän hänelle: vaimo, kussa ovat sinun päällekantajas? Onko sinua kenkään tuominnut? Hän sanoi: Herra, ei kenkään. Niin Jesus sanoi: en minä myös sinua tuomitse: mene, ja älä silleen syntiä tee." (Joh 8:2-11).

Onneton nainen tuodaan aviorikoksesta Jeesuksen eteen. Lain tuomio lepää raskaana hänen yllään. Ilmitulon häpeä painaa. Kuolema on edessä. Haureuden synti on tullut ilmi. Hän on äärettömän yksin kovien miesten keskellä. Mutta joukossa on eräs, joka hänet tuntee.

Tuon häpeällisen ja verhotun synnin lonkerot saastuttavat tänään myös oman kansamme elämää. Tämä synti painaa ja saastuttaa avioliittoja ja perheitä. Se lyö syviä haavoja haureuden vaurioittamiin koteihin. Salattuna syntinä se jäytää seurakuntia ja tuhoaa niitä. Se vahingoittaa onnettomasti julkista yhteiskunnallista elämäämme vieden arvovaltaa monilta maamme vastuunkantajilta, joiden tulisi edustaa esivaltaa. Lopulta se tuottaa harjoittajalleen iankaikkisen kuoleman.

Onneton nainen joutui julkisesti aviorikoksesta kiinni. Entä mies? Minne jäi toinen osapuoli? Miksi hänen annettiin häipyä? Mooseksen lakiahan piti sovellettaman aviorikoksen yhteydessä molempiin osapuoliin yhtäläisesti? Fariseukset eivät tähdänneetkään tässä tapauksessa tuomion oikeudenmukaisuuteen, vaan nainen oli näille koville miehille vain pelinappula, väline. He halusivat saada Jeesuksen kiedotuksi Mooseksen avulla. Siksi he olivat rakentaneet ansan ja sanoivat kiusaten: "Mestari, tämä vaimo on löydetty itse työssä, kuin hän teki huorin. Mutta Moses on laissa meitä käskenyt, että senkaltaiset kivillä surmattaisiin. Mitäs sinä sanot?" "... sen he sanoivat, kiusaten häntä..." Jos Jeesus olisi kieltänyt kivittämisen, häntä olisi voitu syyttää Mooseksen lain rikkomisesta. Jos hän taas olisi kehottanut kivittämään, hän olisi rikkonut roomalaisten lakia, sillä juutalaiset eivät saaneet panna kuolemantuomioita käytäntöön. Umpikuja tuntui varmalta.

Vaistoamme jännittyneen hiljaisuuden, joka Jeesuksen ympärille syntyi. Jeesus ei sano mitään. Sydänten tuntija kumartuu maahan ja kirjoittaa jotain. Mitä Jeesus mahtoi kirjoittaa? Sitä emme pysty tarkkaan sanomaan. Raamatussa on kaksi hyvin puhuttelevaa kuvaa, miten Jumalan kirjoitus paljastaa sydämen tilan: Itsevarma Belsassar sai kesken juhlahumun Danielin kautta kuulla totuuden, jonka käsi kirjoitti seinälle: "sinä olet vaa'alla punnittu, ja aivan köykäiseksi löydetty." Jeremiaan kautta Jumala ilmoittaa: "minusta luopuneet pitää maahan kirjoitettaman." (Jer. 17:13).

Mahtoiko Jeesus kirjoittaa siis jotain, minkä mekin tunnemme sydämissämme totuudeksi? Jeesus ojentautuu maasta ylös ja lausuu syyttäjille: "joka teistä on synnitön, se heittäkään ensin häntä kivellä." Sillä hetkellä sydänten tutkija katsoi jokaista sisimpään ja jokainen sen tiesi. Oltiin henkilökohtaisesti tuomiolla Jumalan edessä. Kivet jäivät käsiin. Kukapa meistä voi kieltää sitä, mikä on omiintuntoihimme kirjoitettu? Ei voinut paeta Adam. Omatunto todisti vastaan. Ei voinut paeta Eeva. Omatunto todisti syylliseksi. Ei voi paeta kukaan. Saarnaajan kirja todistaa: "Jumala tuottaa tuomiolle kaikki salatut työt, joko ne ovat hyvät tai pahat." (Saarn. 12:14). Profeetta Jeremia sanoo langenneesta liiton kansasta: "Juudan synti on raudalla ja kovalla timantilla kirjoitettu ja heidän sydämensä tauluihin kaivettu." (Jer 17:1). Roomalaiskirjeen 2. luvussa todetaan pakanoistakin "... he osoittavat lain työn olevan kirjoitetun sydämiinsä ja niin heidän omatuntonsa ynnä todistaa ja heidän ajatuksensa keskenänsä itse päällensä kantavat eli myös heitänsä syyttömäksi tekevät.."

Roomalaiskirjeen 2. luvussa sanotaan meistä kaikista: "Sentähden, oi ihminen, et sinä taida itsiäs syyttömäksi tehdä, vaikka kuka sinä olet, joka tuomitset; sillä jossa sinä toista tuomitset, siinä sinä itses tuomitset, ettäs niitä teet, joita sinä tuomitset. ...luuletkos, ihminen, sinä joka niitä tuomitset, jotka senkaltaisia tekevät, ja itse myös niitä teet, että sinä vältät Jumalan tuomion?" (Room 2:1-3).

Naisparka miesten keskellä odotti kuolemaa. Laki oli kouriintuntuvasti näyttänyt hänelle synnin palkaksi kuoleman. Mutta oli yksi, kaikkien langenneitten ja syntisten ystävä! Mitä hän sanoisi nyt langenneelle? Entä kuinka oli ympärillä seisovien miesten laita? Suostuivatko hekin Jeesuksen ja totuuden edessä näkemään itsensä?

On uskonnollista kovuutta, joka on timantin kaltaista kovuudessaan. Meidän uskonnollisuutemme voi olla pahimpana esteenä Jumalan armotyölle. Jeesus katseli farisealaista uskonnollisuutta ja lausui: "... te sanotte: me näemme, sentähden teidän syntinne pysyy."

"Joka teistä on synnitön, se heittäkään ensin häntä kivellä." - Syyttäjät kuulivat nämä sanat. Omatunto todisti heidät Jumalan edessä syyllisiksi, mutta he menivät pois Jeesuksen edestä. Palasivatkohan he enää koskaan? Tuo syyllinen ja tuomittu nainen jäi. Ei ollut varaa lähteä minnekään. Onko meilläkään varaa?

Poistumisen aloittivat vanhimmat, siis ne, joiden tuli syvimmin Jumalan Sana tuntea. He kielsivät omantuntonsa äänen ja menivät pois Jeesuksen edestä. He vetivät poistuessaan muutkin. Eikö tästä avaudu mitä vakavin näkymä? Jos kansan, kirkon tai perheen vanhimmat sulkevat omantuntonsa he tulevat esteeksi muillekin tiellä Jumalan valtakuntaan. Vanhimman esikuvaan kytkeytyy joko siunaus tai kirous riippuen heidän suhteestaan Jumalan sanaan. Mihin suuntaan tässä maassa mennään? Opastavatko maamme kirkolliset vanhimmat nyt ihmisiä Jeesuksen luo? Mitä aikaansaavat ne vanhimmat, jotka torjuvat Jumalan sanan totuusarvon?

Rakkaat ystävät! Jumalan laki on elämässämme puhunut ja näyttänyt toteen vääjäämättömiä asioita. Mitä me olemme tehneet? Olemmeko alkaneet väistyä kauemmaksi Jeesuksesta? Olemmeko verhonneet syntimme ja häpeämme itse, hoitaneet hyvin julkisivumme? Vai onko meidän pitänyt luovuttaa itsemme syntisinä Jeesuksen sovintoveren pestäväksi ja verhottavaksi? Hän on Golgatalla maksanut sielustamme kalliin hinnan?

Tänään hän on keskellämme käydäkseen vanhurskasta ja siunattua oikeudenkäyntiä kanssamme. Hän rakastaa meitä ja odottaa meitä taivaaseen! Armon taivas on avoinna suurellekin syntiselle. Siinä on meidän suuri lohdutuksemme. Hän rakastaa sinua, Hän rakastaa minua. Hän rakasti avionrikkojanaista iankaikkisella rakkaudella, vaikka tämä vasta aavisteli Jumalan armon ehkä kajastavan. Keskellämme on Jeesus Kristus, joka on tullut tekemään tyhjäksi perkeleen teot! Kokonaan tyhjäksi! Myös sinun kohdallasi! Oletpa langennut kuinka syvään ja raskaaseen omaatuntoasi painavaan syntiin tahansa, niin älä lähde pois! Älä kuuntele turmeltunutta järkeäsi! Älä arvioi ihmiskunniaasi ihmisen tavalla! Kuuntele Jeesusta! Hän on vielä avoin lähde kaikkea syntiä ja saastaisuutta vastaan. "Avoin lähde." Se on valtava julistus syntiselle, oikeutus saada tulla sellaisena kuin on Jeesuksen puhdistettavaksi! - Achreniuksen laulussa annetaan hyvä neuvo: "Jos hengessä vaivaiseksi vaan Hän armossa sielumme on saan. Että Jeesusta halaamme ja halussamme näin käymme armohon istuinta päin, sen juuressa makaamme, emmekä kerjäämästä lakkaa, niin apu meille tapahtuu näin." Millainen apu? Taivas avautuu! Osa iankaikkiseen elämään! Ja kun Herra Jeesus saa tehdä perkeleen teot elämässäsi tyhjäksi, hän nostaa sinut ylös, uudistaa ja lähettää. Monet hän lähettää niiden ihmisten vierelle evankelistoiksi, jotka ovat kamppailleet samojen syntien kanssa. Se on Herralta saatu tehtävä.

Herra odottaa ja kutsuu Suomen kansaakin vielä parannukseen? Herra odottaa, että Suomen kansa tulee syntiseksi ja herää etsimään tuomittuna armoa? Vain Jeesuksen eteen jääminen rikkoo paatumuksemme ja onnettomuutemme, jossa nyt kansana ja kirkkona olemme. Ei meidän syntimme eikä huoruutemme häviä yleisen hyväksymisen hyminässä. Me tarvitsemme sydämen nöyrtymistä ja syntien anteeksiantamusta! Avaa Herra Jeesus meidän korvamme ja sydämemme kuulemaan totuuttasi ja nöyrtymään parannukseen! Totuuden ääntä salatusti kaivataan, sielläkin, missä ihmissilmä ei sitä näe: Taannoin muuan HS:n päätoimittaja puhui hyvin yllättäen ja suoraan kirkollemme vakavia sanoja. Hän vetosi kirkon julistukseen ja pyysi selkeää nuhdetta synnistä. Hän pyysi julistajilta: "Jos en osaa hävetä väärin eläessäni niin auttakaa minua häpeämään!" Hän sanoi myös: Aika loppuu. Tulemme tuomiolle. - Tässä vetoomuksessa oli sisäistä hätää. Samalla siinä oli tuomio halvalle sielulliselle lohdutukselle.

Jeesus sanoi tuolle tuomitulle naiselle ihanat, vapauttavat sanat: "En minä myös sinua tuomitse: mene, ja älä silleen syntiä tee." Teloituspaikalla oli nyt Jeesuksessa armoistuin, jossa otettiin synti ja kuolema kokonaan pois. Tässä meidät avataan katselemaan Jumalan armon olemusta. Sama armoistuin on voimassa tänään sinullekin, joka et saa rauhaa syntisi taakan alla. Olemme tuon naisen tavalla yhtäläisesti iankaikkisen kuoleman omia ellei Jumalan kallis armo ja Jeesuksen kallis sovintoveri ole meitäkin pesemässä synnistämme puhtaaksi. Armonaika odotti noita miehiäkin, mutta se lipui ohi. - Rakas ystävä. Älä kadota armonaikaasi pakenemiseen! Jumala voi uudistaa kaiken! Daavid lankesi huoruuteen ja aviorikokseen. Hän ajautui murhaan. Mutta totuuden sana tavoitti hänet. Kuulemme Daavidin särjetyn sydämen rukouksen: "Jumala, ole minulle armollinen sinun hyvyytes tähden: pyyhi pois minun syntini suuren laupiutes tähden. Pese minua hyvin vääryydestäni, ja puhdista minua synnistäni." (Ps. 51:2-3).

Jumalan kallis armo ei mennyt hukkaan. Sillä kuulemme: "Autuas se, jonka rikokset on anteeksiannetut, jonka synti on peitetty!" Mutta älkäämme vääntäkö Jumalan armoa halvaksi! Älkäämme nojatko väärään lohdutukseen, joka ei nouse Jumalan sanasta! Useammin kuin kerran olen kohdannut valheellisen väännöksen Jeesuksen vastauksesta avionrikkojanaiselle. Väännöksen mukaan Jeesus olisi naiselle sanonut pelkästään: "En minäkään sinua tuomitse." Mutta Jeesushan jatkoi: "Mene äläkä vastedes syntiä tee." - Tämän kutsun kilvoitukseen maailma haluaa torjua, koska se haluaa halvan verhon synneilleen suostumatta parannukseen. Oikeaan parannukseen liittyy sydämen katumus ja synnin hylkääminen. Oikeassa parannuksessa uskotaan evankeliumin lupaukseen, että armo on Kristuksen kautta saatu. Oikeata parannusta seuraavat parannuksen hedelmät. Jälki on toinen kuin ennen.

Mene, ja älä silleen syntiä tee! Jäikö nainen ehkä syyllisenä taakkansa alle? Ei jäänyt. Jeesus vapautti hänet täysin. Maan päällä ja taivaassa avautui hänelle armahdetun ihana osa. Mutta tätä asiaa kannattaa korostaa: Hänellä ei ollut varaa lähteä loitolle Jeesuksesta? Hän tiesi sydämessään kuten jokainen armahdettu syntinen: Lähelle Jeesusta, lähemmäksi Jeesusta! Yksin Jeesuksesta tuli hänen suojansa ja turvansa syntiä ja kuolemaa vastaan. Jeesus liitti naisen itseensä totuudella ja rakkaudella. Jokainen askel, jokainen päivä ja jokainen hetki naisen elämässä oli oleva Jeesuksen vanhurskauden ja syntien anteeksiantamuksen varassa riippumista. Yksin Jeesus oli oleva hänen voimanlähteensä syntiä ja saastaisuutta vastaan. Yksin Jeesuksessa hän oli voittava! Yksin Jeesuksessa oli hänen vanhurskautensa ja elämänsä. - Vain Jeesuksessa, vain hänen verensä kautta, mekin voitamme elämässämme kaiken synnin ja saastaisuuden.

Apostoli Johannes neuvoo: "Minun lapsukaiseni! näitä minä teille kirjoitan, ettette syntiä tekisi. Ja jos joku syntiä tekee, niin meillä on edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka vanhurskas on, Ja hän on sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös kaiken maailman edestä. Ja jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä."

Hyvin Achreniuksessa lauletaan: "Jos mä väsyn, Jeesus auttaa. Jos mä kiusauksessa lienen, niin hän vahvistaa. Jos mä heikkouden kautta vielä joskus horjahdan, Niin hän auttaa nousemaan. Murheessa hän mun lohdutuksen. Syntiä vastaan hurskaus." (Achrenius 15:7-8)

Ei Jeesus voi itseänsä kieltää. Ei hän työnnä sinua pois. Hän julistuttaa katuvalle syntien anteeksiantamusta. Hänen pyhässä veressään saat tänään, ehkä kilvoituksesi helteessä, uskoa kaikki syntisi anteeksi!

Asko Ruotsalainen, Harjavalta

"Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan" (Matt.5:6).

Jokainen joka todella janoaa ja kaipaa vanhurskautta so. Jumalan hyvän tahdon toteutumista, oikeudenmukaisuutta, käskyjen mukaista elämää, uskollista rakkautta sekä laupeutta ja anteeksiantamusta, se on myös sen saava ja tuleva ravituksi ja juotetuksi, lupaa Herra. Lupaus on ehdoton ja siksi se väistämättä toteutuu niille, jotka tämän sanan kätkevät luottaen niiden sanojaan. Sillä tämän sanan kautta Kristus tulee heidän tykönsä ja ravitsee heitä ja vahvistaa heitä näin pysymään uskossa ja nauttimaan jo nyt uskon kautta sitä vanhurskautta, joka on heille kerran tuleva lupauksen täyttymyksessä.

Sen sijaan niitä ei ravita ja juoteta, jotka omin käsin lähtevät oikeutta vaatimaan ja ottamaan, sillä he eivät usko Jumalaan, joka on luvannut sen tehdä, vaan omaan voimaansa. Siksi se oikeuskin, jota he tavoittelevat on useimmiten pelkkä vääryys, koska sen varsinainen motiivi ei ole oikea ja hyvä tahto, vaan oikeudenmukaisuuden verhon alla oleva himo, ylpeys, kateellisuus, ahneus, omahyväisyys, itsekkyys jne. Heille ei anneta mitään, ja minkä he luulevat saaneensa siitä he eivät paljon saa iloita, edes sitä vähää aikaa, jonka se heidän hallussaan on.

Todellista vanhurskautta janoava sielu sitä vastoin on tyynnytetty tällä Herran antamalla lupauksella ja sen sijaan, että kapinoisi pahaa vastaan omalla kädellä, hän uskoo asiansa Herran käsiin ja oman vanhurskauden osoittamisen sijasta hän menee ehtoollispöytään nauttimaan Herran vanhurskautta ja tulee ravituksi lupauksen mukaisesti.

"Autuaat ovat laupiaat, sillä he saavat laupiuden" (Matt.5:7).

Kuka on laupias? Se, joka on saanut laupeuden ja joka on sen säilyttänyt, koska on katsonut sen kalliiksi - paljon kalliimmaksi kuin kaikki muu. Sillä jos olisi jotain kalliimpaa, niin toki hän olisi vaihtanut laupeuden siihen. Koska niin ei ole tapahtunut on se merkki siitä, että laupeus on hänelle kaikkea muuta kalliimpaa. Siksi se on hänellä säilynyt ja hänellä on antaa sitä toisillekin, kuten hänellekin on sitä annettu.

Tähän asti on autuaiksi julistettu puutteenalaisia sieluja, ja ne ovat kaikkein lohdullisimpia sanoja, joita voivat kaikki kuulla viheliäisimpiä myöten, mutta nyt Herra yllättäen vaatiikin laupeutta ja sitoo lupauksen siihen onko laupeutta vai ei. Mutta miten ihmisellä voisi olla laupeus? Siten, että hän on saanut sen Herralta tämän antaessa hänen syntinsä anteeksi, ja että hän on uskonut Herraan ja nyt juuri tuolle uskolle kuuluu lupaus "he saavat laupeuden". Herrassa hänellä on se laupeus, jota hän voi nyt osoittaa toisille sanoin ja teoin. Hän saa uskoa, että Herran laupeus on kerran täydellisesti tuleva hänenkin osakseen ja hänellä on siksi varaa osoittaa sitä loputtomasti. Rakkaat ystävät, minkä verran me olemme tätä varallisuutta käyttäneet?

Jaakko Lehtimäki, Huittinen

Terveisiä upealta 400-vuotismatkalta

Olen viime viikkojen ajan sonnustautunut puhtaan valkoiseen paitaan. Sen edustassa on kirjoitus "Inkerin kirkko1611-2011...400 v", venäjän- ja suomenkielisesti. Tekstin osaset on kauniin sommitteluin ja värein yhdistetty toisiinsa ristin kuviolla. Risti on musta ja punainen. Missä vain olen kulkenutkin, paita on herättänyt huomiota ja kysymyksiä - ja sitä tietä olen saanut vastata niihin, ja todistaa.

Sen paidan sain Länsi-Suomen rukoilevaisryhmän matkalla Inkerin sisarkirkkomme suurenmoiseen 400-vuotisjuhlaan. Matka tapahtui viime heinä-elokuun vaihteessa Matka-Niinimäen bussilla Veijo Pyysalon tottunein ohjaksin. Peräti neljännessata meitä oli, lapsista vanhahkoihin, Armi ja Risto Torpon hellänhyvässä puristuksessa.

Viipurissa ja Pietarissa

Niin, tuo samainen paita kertoo keskitetysti myös matkamme sisällöstä. Valtakunnan rajan ylitettyämme muistimme Viipurissa rukoilevaisten ensimmäisen inkerinmatkan 1990-luvun alussa; huittislaisella soppatykillä tyydytettiin nälkää näkevät tuolloin vielä kovastikin keskeneräisessä luterilaisessa temppelissä. Sydäntä koskettavaa olikin sitten tajuta se hengellinen nälkä, mikä pitkän patoutuneisuuden jälkeen ilmeni riemullisena vapautumisena virsissä, nuorten kuorossa ja Sanan ja ehtoollisen lahjoissa. Musta yö oli vaihtumassa Kristuksen veren puhdistamaksi päiväksi.

Mustana väikkyi matkanteko sitten myös läpi Karjalan kannaksen talvi- ja jatkosodan raskaitten taistelukenttien. Niin - aina Mainilan valhelaukauksista Stalinin vihan mittaamattomiin murhahautoihin Levasovossa.

Näin olimmekin Pietarissa. Muistaen, että sen perustaja loi kaiken mahtavan loiston paikallisten inkeriläiskylien asukkaitten työorjuudella 300 vuotta sitten. Tänä onnellisempana aikana saimme mitä maittavimman ilta-aterian väsyttävän päiväajon päätteeksi suomalaisessa Pyhän Marian kirkon alasalissa. Kirkko on rakennettu 1805, mutta otettiin pois seurakunnalta 1938. Jumalan kieltävä valtiohan käytti kaappaamiaan pyhiä rakennuksia - jos ei kokonaan hävittänyt - milloin pelisaleina, hevostalleina, varastoina ja milloin mihinkin tarkoitukseen. Pyhän Marian kirkonkin keskusta on ollut luutavarastona ja sitten luontonäyttelytilana. Itsevaltaisen Luonto-järjestön kanssa käytyjen sitkeitten neuvottelujen tuloksena on siitä pala palalta tullut Inkerin kirkon keskuspaikka Kelton kirkon ja koulutuskeskuksen ohella.

Skuoritsa ja Valkeakirkko

Matka eteni suoraviivaisesti Moskova-katua etelään ("suuren isänmaallisen sodan" saksalaisista saadun) Voiton aukealle. Ja siellä upeaan Pulkovskaja-hotelliin (inkeriläisittäin Pulkkala). Uuden lauantaiaamun valjetessa sonnustauduimme juhlapukimiin ja matkasimme lounaaseen. Ohitimme Skuoritsan, jonka kirkon uudelleenvihkiäisjuhlassa sain olla mukana osana rukoilevaisten toista inkerinmatkaa 8.10.2006. Siitä jäi tuolloin mieleeni erittäin toimiva kirkkotila, jonka suomalainen Vesamaan arkkitehtipariskunta oli kyennyt luomaan sodassa tuhotun kirkon kiviseinien sisään. Näin se sai olla muistuttamassa raastavan mustasta menneisyydestä.

Bussimme kiidätti meidät läpi jättiputkien lohduttomasti villiinnyttämän maaseudun klo 10 alkaneeseen ulkoilmajumalanpalvelukseen Moloskovitsassa. Sateenvarjot olivat tarpeen, kuten Skuoritsassakin viisi vuotta sitten. Moloskovitsankin kirkko eli Valkea kirkko kun on kattoa vailla, rauniokirkko, tosin Inkerin vanhin, jo 1600-luvulta osittain säilynyt kirkkorakennus. (Nimi "Valkea kirkko" johtuu siitä, että kirkko on rakennettu vaaleasta kalkkikivestä). Viljan ja juurikasvien säilytyspaikkana käytetty pyhä tila oli auttavasti puhdistettu juhlajumalanpalveluksen viettämiseksi. Sadekuurot tuntuivatkin Pyhän Hengen virkistävältä kasteelta kuiviin ihmissydämiin, kun Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukauppi alkoi paimenkutsunsa. Mietiskeltyään ensin saarnansa alussa oman kansansa ja kirkkonsa tuskantäyteistä mierontietä, hän päätyi tuoreeseen uutiseen. Se kertoi Kristallikirkon nimellä kulkevan Yhdysvaltain vauraimpiin kuuluvan kirkon ajautumisesta konkurssikypsäksi. Inkerin kirkolla ei ole kristalleja. Sitä on nöyryytetty ajasta aikaan. Se on oppinut jotakin siitä Sanan viisaudesta, että "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon". Aarre-piispa kehottikin kansaansa anteeksiannon tielle. Ja aivan tärisin sisimmässäni, kun despoottien ja valtiollisen poliisin syövereissä kurmuutetut inkeriläiset veisasivat Inkerin kirkon jumalanpalveluskaavan mukaisen saarnatuolivirren, Johann Franckin 30-vuotisen sodan kurimuksissa sanoittaman voitonviestin: "Farao on vaunuinensa meren pohjaan suistunut, Goljatin on lingollansa uusi Daavid kaatanut. Pelkäämättä olla saamme, Kristus on nyt valtiaamme".

Inkerin kansa tietääkin - vain tärkein voidaan ottaa mukaan. Tämä heijastuu selvästi inkeriläisen seurakunnan tiukassa pitäytymisessä Jumalan sanaan. Samalla kun pitäydytään vanhaan, Inkerin suuren muusikon Mooses Putron messusävelmistöön, ollaan tietoisia lähetystilanteesta: ympäristöä hallitsee venäjän kieli. Inkerin kirkko onkin paljon meikäläistä dynaamisempi. Seurakuntia syntyy ympäri laajan Venäjänmaan jokaiseen ilmansuuntaan, aina kauas Siperiaan kuin pohjoiseenkin. Petroskoihin suuntautuikin rukoilevaisten kolmas Inkerin retki pari vuotta sitten. Ja jälleen oli kyseessä uuden kirkon vihkiminen. Itä- ja Vienan-Karjalan edesmenneitten Maria Kajavan, Katri Kukkosen ynnä muiden jälkeen harventuneille uskossa kilvoitteleville kävi näin mahdolliseksi entistä paremmin saada rukoilla ja ylistää Herraa omalla karjalankielellään.

Kupanitsaan

Vuonna 1861 vapautettin Venäjällä maaorjat. Samana vuonna rakennettiin Kupanitsan jykeväseinäinen ja arkkitehtoonisesti melko erikoinen kivikirkko. Kivenlohkareita sitoviin kalkkimuurauksiin on upotettuna pienempiä pyöreitä kiviä, jotka kehämuodostelmina vetävät puoleensa silmän huomion. Niiden puhutteleviin hengellisiin merkityksiin palasi yksi jos toinenkin juhlan runsaissa tervehdyksissä. Kaikki on alunperin toteutettu talkootyönä. Oltuaan välillä vankilana ja sahalaitoksena kirkko voitiin 20 vuotta sitten korjattuna palauttaa Herra huoneeksi. Sitä voidaankin luonnehtia Inkerin läntisen alueen keskuskirkoksi.

Kun kenttälounas oli nautittu alkoi avoimen taivaan alla varsinainen "Inkerin kirkko 400"-vuoden pääjuhla. Ilo oli tavata monia Inkerin auttamistyön veteraaneja Suomen seurakunnista ja herätysliikkeistä. Kristittyjen yhteyden tunne oli käsin koskettavaa, iloitkuista!

Ryhmästämme Armi ja Risto toivat Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistyksen onnittelutervehdyksen. Sisaremme Sirkka luovutti Aarre-piispalle yhdistyksen lahjana valmistamansa upeankauniin paketin muhkean täynnä koeteltua kirjallisuutta Buggesta virsi- ja laulukirjoihin.

Matkan varrella saimme eri pisteisiin jakaa myös Eino Leinon kustantamaa ihmeteltävää erillispainosta säveltäjä J.S Bachin viimeisistä, totiseen jumalisuuteen kehottavista hetkistä. Saimme niin ikään jättää muut lahjamme kirkon lastenkoteihin Viipurissa ja Lugassa kaukana etelässä.

Koskettavinta pääjuhlassa oli kuitenkin Inkerin kirkon seurakuntien oma ohjelmakattaus. Siinä näkyivät viime vuosien työn hedelmät. Kupanitsan oma kasvatti, monilahjakas pastori Arvo Survo, kirkon tuhkastanousun ensimmäinen airut, nykyinen lähetysjohtaja, kajautti kitaraansa tarttuen voimakkaalla tenorillaan ilmoille herätyssanomansa. Siinä oli osa meillekin: "Mikä on kirkon kivijalka. Kerran kommunistit vaativat raastamaan ristin kirkon katolta. Nyt sama vaara on lähellä läntisellä ilmansuunnalla; kivijalka on pitäytyminen Jumalan sanaan."

Arvo sai samalla jo nähdä nuorten naisten ja miesten panoksen, hänen omien poikiensa kanssa samanikäisten. Sykähdyttävän sankka rippikoululaisten joukko asteli esiintymislavalle, ja mikä voimakas todistus "Muista Luojaas nuoruudessas" siivittiköön sanoja ja säveliä. Eikä tahtonut tulla loppua kuorojen määrästä eri seurakunnista, Tuuterista, Lempaalasta, Pietarista, naisten ja miesten sooloja ja jokaisella oma innostava kokonainen konserttiohjelmistonsa. Ja välillä nousevan polven pastoreiden syvälle porautuvaa jumaluusoppia reippaitten ja taitavien nuorten tulkkien meille kääntäminä.

Ja niin, juuri Kupanitsan kirkon ovelta tuon juhlapaidankin ostin. Jukka Paanaselta, joka on jo 7 vuotta johdellut Inkerin kirkon lapsi- ja nuorisotyötä. Risti, musta ja punainen. Koko ajan läsnä. Eri sävytyksin.

Tikanpesän kautta Narvaan ja Satakuntaan

Täyskäännös matkallamme. Kohti Narvaa. Tien varressa luki venäläisittäin "Tikanpesä". Siitä kylästä lähti oman kirkkomme lähetystyön uranuurtaja, inkeriläisen maaorjan poika Martti Rautanen, vuonna 1845 syntynyt. Tutustuessa hänen elämäntyönsä monipolvisiin vaiheisiin on aivan vaikeaa käsittää, miten se kävi mahdolliseksi. Siihen on kaiketi vastaus myöhemmin Nakkilassa monessa toimessa vaikuttaneella rovasti Antti Perheentuvalla.

Oli nimittäin vuosi 1926 Ambomaalla Rautasen rakentamalla Olukondan lähetysasemalla. Antin, nuoren lähettipastorin osaksi oli tullut saattaa 81-vuotiasta ambo-kansan apostolia tämän viimeisiin päiviin. Ahdistustensa hetkinä oli tämä useaan kertaan uudistanut Herralleen antamansa lupauksen, että hän tahtoo palvella Jumalaa maksoi mitä maksoi, loppuun asti. Nyt väsynyt lähetyspioneeri kuolinhetkessään sai vaivoin sanotuksi: "Eikö ole ihanaa, kun meillä on evankeliumi!".

On se vain ihmeellistä: Martti Rautasen inkeriläisessä nuoruudessa Suomen lähetysseura suunnitteli lähteä keskiselle Venäjälle, työhön Suomen sukuheimojen keskuuteen. Aikeen esti panslavistisesta valtioideologiastaan tarkka keisari. Hän ei antanut lupaa. Siksi tuli lähetysväen työalueeksi nykyisin Namibiaksi tuntemamme alue kaukana Lounais-Afrikassa. Ja kenetpä muun kuin Aarre Kuukaupin Inkerin kirkkohallitus vuonna 1995 lähetti edustajakseen Rautasen syntymän 150-vuotisjuhlaan Olukondaan.

Matkamme eteni Narvanlahdella vietetyn yö jälkeen leppoisasti Virumaan lempeitä seutuja ihaillen ja laivan keinuttaessa meitä kohti armaan Satakuntamme sydänmaita. Kokonaisuudessaan matkamme vaikutelmat olivat siunatut ja kiehtovat. Hauska humoori ja avuliaisuus hitsasivat meitä kristilliseen yhteenkuuluvaisuuteen, eikös totta? Ja nuorukaiset Erik, Juho, Juhana ja Lauri nuorensivat Jounin johdolla ihmeesti meittiä koukistuneita!

Mutta enhän toki voi unohtaa: pitkin matkantekoa etapista toiseen ilman muuta otettiin Siioni ja Akrenius esiin. Sielun ravinnoksi, rukousten lomassa. Eihän tämä neljäs Inkeri-retki muutoin rukoilevaisen kansan nimikkeen alle luontuisikaan. Sitä jäädän jatkamaan sisarkansaamme muistaen. Ja seuraavaa, viidettä, matkaa pohtien!

Niin, se paita ja risti, musta ja punainen. Inkerin "uusiokirkon" julistautuessa Pushkinissa joulun alla 20 vuotta sitten itsenäiseksi julistus päättyi apostolin paimenkirjeen sanoihin (2. Tim.): "Muista Jeesuksen Kristuksen päälle, joka kuolleista noussut on... Jossa minä vaivaa kärsin kahleisiin asti niinkuin pahantekiä; vaan Jumalan sana ei ole sidottu. Sentähden minä kärsin kaikki valittuin tähden, että hekin saisivat Jeesuksessa Kristuksessa autuuden, ijankaikkisen kunnian kanssa. Se on totinen sana: jos me ynnä olemme kuolleet, niin me myös ynnä elämme."

Teresa Rantanen, Ulvila

Oletko koskaan ajatellut, miten meidän hyväksi kuvittelemamme kuuliaisuus voikin muuttua mielessämme hengelliseksi ansioksi? Noudattaessamme joitain määrättyjä rutiineja tai periaatteita saatamme kokea, että selustamme on paremmin turvattu kaikkinäkevän Jumalan valvovan katseen alla. Emme suinkaan ajattele pelastuvamme tekojemme avulla, emme tietenkään. Kyllähän me olemme jo vuosia tietäneet ja ymmärtäneet, että pelastus on yksin armosta. Vai olemmeko? Miksiköhän meistä sitten voi tuntua joskus tarpeelliselta ikäänkuin varmuuden vuoksi noudattaa joitain ulkoisia tapoja tai tiettyjä periaatteita esim. ehdonvallan asioissa. Oletammeko Jumalan olevan silloin tyytyväisempi meihin, jos pyörähtelemme Hänen edessään tarvittavat kiemurat ja temput kristillisyyden viitta harteillamme. Vai toivommeko kenties näyttävämme vakailta uskovilta ihmisten silmissä - vaikka sitten sydämessämme puhaltaisivatkin likaisten ajatusten ja pahojen sanojen hyytävät puhurit.

Mutta onkohan silloin enää kyse tavoista, valinnoista ja teoista, jotka vuotaisivat uskosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan. Mihin yhtäkkiä katosivat vapaus ja ilo, armahdetun syntisen levollisesta sydämestä nousevat teot ja uskon hedelmät. Mikä sitoi omatuntomme turhiin töihin ja velvoitteisiin? Olemme taipuvaisia lastaamaan omille ja toistemme omilletunnoille asioita, jotka eivät sinne ollenkaan kuulu.

Jumala mielellään auttaisi meidät aitoon kristilliseen vapauteen, mutta me emme täällä kokonaan pääse eroon vanhasta luonnostamme. Se haluaa aina itsekin tehdä jotain ansaitakseen pelastuksen. Mielestämme tavoiteltavia asioita, (lue ansioita) on monenlaisia, sisältä- ja ulkoapäin tulevia. Jokainen tuntee parhaiten oman "työmaansa". Hyvät tavat ja rutiinit ovat tottakai hyväksi. Nehän auttavat laiskaa ihmistä hoitamaan uskoaan esim. lukemalla säännöllisesti raamattua tai lähtemällä yhteiseen messuun - vaikka tarjolla olisi monenlaista muutakin ajanvietettä samalla kellonlyömällä. Mutta emme me niillä mitään ansaitse, emme tule paremmiksi kenenkään silmissä, emmekä varsinkaan saa Jumalalta mitään lisäpisteitä. Hän kysyy meidän sydämemme asennetta itseään ja sanaansa kohtaan. Joten parempi on taas kerran jättäytyä Hänen varaansa, joka on luvannut vaikuttaa meissä sekä tekemisen että tahtomisen. Hän on luvannut tehdä meidät soveliaiksi kaikkiin hyviin tekoihin. Kunpa Jeesus saisi kasvaa meissä, ja "minä itte" kutistua turhine töineen!

Tiina May, Nairobi, Kenia

Vaiherikkaan kesän jälkeen olemme saapuneet takaisin Nairobiin. Keli täällä on varsin viileä; ulkona vielä tarkenee, mutta sisällä talossa meinaa väkisinkin paleltua. Onneksi on tuo takka, joka ei varsinaisesti taloa lämmitä, mutta ainakin tulen vierellä istuskellessa on rattoisaa. Lisäksi olemme taas Jamesin kanssa palanneet säännölliseen kuntoiluun, jolla myös saa kivasti hikeä pintaan kylmemmissäkin olosuhteissa.

Muistamme kesää hyvillä mielin. Saimme toivotusti tavata monia teistä ja joidenkin kanssa oikein jutella ihan rauhassa. Paljon enemmänkin olisimme halunneet kohdata jokaista, mutta olemme kiitollisia niistä tilanteista, joita matkallamme tuli vastaan. Oli hienoa päästä Länsi-Suomeen kaksi kertaa. Erityisesti minua ilahdutti ihmisten kodeissa vierailut ja se, että monien seinillä oli perhekuvia, joiden avulla usean perheen sukupuut aukesivat minulle huomattavasti selkeämpinä kuin edellisvuoden tapaamisten jälkeen. Hyvää Herraamme kiitämme kaikista lämpimistä vastaanotoista ja vieraanvaraisuudesta, jota saimme runsain määrin kokea! Myös paikan päällä Kesäseuroissa olin pariinkin otteeseen ihan liikuttunut, kun niin monet tulivat avoimesti jakamaan oman elämänsä iloja ja suruja kanssani sekä kertomaan säännöllisesti kantavansa meidän perhettä rukouksissa taivaallisen Isämme eteen. Mitä muuta voisin enää toivoa!?

Kotona ovat asiat alkaneet rullata normaaliin arkiseen malliin. Lapset ovat aloittaneet koulun, Sofia uutena esikoululaisena mukaan luettuna. Tänä vuonna toistui kohdallani sama tarina kuin aina koululaisjoukon kasvaessa yhdellä: minua jännitti huomattavasti enemmän kuin ketään muuta, että mitenkä se pienin nyt siellä jaksaa olla, ymmärtääkö ja osaako puhua englantia tarpeeksi hyvin, osaako hän huolehtia tavaroistaan ja loputon määrä muita "maailmaa järisyttäviä" huolenaiheita. Tässä ne huolet ovat kuitenkin hälvenneet, kun jo ensimmäisen koulupäivän jälkeen tyttö selitti topakkana, että hänellä on yksi tyttökaveri ja yksi poikakaveri. Opettaja oli sanonut, että hän osaa käyttäytyä kauniisti, ja hän on jo oppinut monta kirjainta ja numeroa. Isommat lapset ovat hekin oikeasti innoissaan kavereiden pariin pääsystä ja ainakin tässä vaiheessa myös koulutehtävien teosta.

Pikkupojat viihdyttävät minua kotona. Mukava on seurata heidän temuamistaan ja sitä kuinka leikit eroavat tyttöjen touhuista: painitaan, kiipeillään ja hypitään tuoleilla, sohvilla, pöydillä, rappusissa, kirjahyllyissä, pianon päällä aina kun en ehdi olla heitä alas nappaamassa (tai oikeastaan se on Matthew, joka enemmän kiipeilee, Jonas kun osaa olla jo pikkuisen aloillaan). Saldona tähän mennessä on Jonaksen sinipunainen, paksuksi turvonnut nenän seutu ja Matthewn saman värinen otsakuhmu. Suoraan sanoen olen yllättynyt, miten vähän Matthew on kerännyt vaurioita tuolla menolla!

James on jo ehtinyt ensimmäiselle reissulleen Tansaniaan organisoimaan swahilin kielisen Tunnustuskirjojen julkistamistilaisuutta, joka on tarkoitus pitää Moshin kaupungissa lokakuussa. Samalla reissulla on vanha kunnon Range Roverimme korjattavana, jotta James saisi siitä luotettavamman menopelin työmatkoilleen. Niitä onkin tulossa oikein kasapäin niin ajaen kuin lentäenkin tässä syksyn mittaan, joten pidättehän hänet, hänen kohtaamansa ihmiset ja meidät täällä kotona rukouksissanne.

Me kiitämme Jumalaa ja meidän Herran Jesuksen Kristuksen Isää, ja rukoilemme aina teidän edestänne, sittekuin me kuulimme teidän uskonne Kristuksessa Jesuksessa ja teidän rakkautenne kaikkia pyhiä kohtaan, sen toivon tähden, joka teille taivaissa tallelle pantu on, josta te ennen sen totisen evankeliumin saarnan kautta kuulleet olette, joka teidän tykönne tullut on, niinkuin myös kaikkeen maailmaan, ja hedelmän kantaa, niinkuin teissäkin hamasta siitä päivästä, jona te sen kuulleet olette ja Jumalan armon totuudessa tunsitte. (Kol 1:3-6).

"Katso, minä seison ovessa ja kolkutan" - juhlaportin alta astuminen Lapin kirkkomaalle oli vaatinut monien käsien ja jalkojen monet uurastavat työtunnit. Vieläkin on paikallaan kiittää Teitä jokaista tekijää ja lahjoittajaa! Kiitämme Jumalaa hänen antamistaan lahjoista: terveydestä, alttiudesta, kärsivällisyydestä, työn ja toimen lahjoista!

Jumalan aitat ovat armontavaroita täynnä. Hän kutsuu meitä edelleen antamaan jäsenemme hänelle "toimelliseen jumalanpalvelukseen" hyvyytensä jakamiseksi. Ensi vuonna Luvialla 20.-22.7.2012 pidettävien kesäseurojen valmistelut ovat jo alkamassa. Järjestelyvastuut jaetaan toimikunnittain (sulkeissa Lapin kesäseurojen talkoolaisten määrä): rakennus- (12), ruokailu- (65 + 19 jäätelön myyjää), liikenne- (5), terveydenhuolto- (4 lääkäriä, 12 terveydenhoitajaa) ja majoitustoimikunta. Päävastuun kantajien taakkaa helpottaisi merkittävästi, jos talkoolaisten joukko ilmoittaisi halukkuutensa mahdollisimman ajoissa. Työvuorojen pituus vaihtelee neljästä kuuteen tuntiin. Varsinaisten juhlapäivien talkoolaiseksi voi ryhtyä kauempanakin asuva, paikallisten harteille jäävät käytännöllisistä syistä kaikki se, mitä ennen juhlia tarvitaan. Ilmoittautumisen yhteydessä mainitse tehtävä ja päivä: pe/la/su, jolloin voit osallistua ja anna yhteystietosi: puhelinnumero, osoite ja / tai sähköpostiosoite. Tiedot voi lähettää sihteerille, Tuomo Simojoki, Sorkanmaantie 381, 26410 Kaaro, puh.050-3570765 tai sähköposti: tai antaa kenelle tahansa johtokunnan jäsenelle, Pertti Helkkula, Pentti Halminen, Teuvo Huhtinen, Unto Salmi, Sirkka Saloma, Unto Seikkula, Oskari Helkkula. Älköön kenkään ajatelko, että vielä on liian aikaista ajatella asiaa. Mitä varhemmin olemme liikkeellä, sitä levollisemmin voimme valmaistautua juhlille. Esteen sattuessa voi hyvällä mielellä perua osallistumisensa.

Ettei mikään vähäpätöinen asia saisi estää meitä liittymästä auttamisen ilosta osallisten joukkoon, muistakaamme Vapahtajamme lupausta: "Joka teitä holhoo, hän holhoo minua, ja joka minua holhoo, hän holhoo sitä, joka minun lähetti. Joka prophetaa holhoo prophetan nimellä, hän saa prophetan palkan, ja joka vanhurskasta holhoo vanhurskaan nimellä, hän saa vanhurskaan palkan. Ja kuka ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille: ei hän pidä palkatta oleman." (Matt. 10: 40-42) Noudattakaamme Paavalin kehotusta: "Mutta olkaamme toimelliset rakkaudessa ja kasvakaamme kaikissa, hänessä, joka pää on, Kristus, Josta koko ruumis on koottu ja yhteen liitetty, kaiken yhdistyksen kautta, joka siihen lisääntyy, sen vaikutuksen ja määrän jälkeen, joka kullakin jäsenellä on, siitä kasvaa ruumis omaksi rakennukseksensa rakkaudessa." (Ef. 4: 15,16).

Olet lehden lukija (11.2.04 lähtien).