Tulostettava sivu

Jokainen poliittinen ja kirkollinen vaikuttaja tietää julkisuuden merkityksen. Joka haluaa vaikuttaa, hänen tulee näkyä ja kuulua. Mitä näkyvämmin ja kuuluvammin, sen parempi. Jos epäonnistuu myönteisen mielikuvan luomisessa itsestään tai jostakin tarpeellisesta asiasta, ei voi toivoa menestystä. On päästävä esille. Hinnalla millä hyvänsä.

Samanlaisesti ajattelivat ihmiset myös jo Jeesuksen aikana. Oli tärkeätä luoda itselle mahdollisimman myönteinen imago. Tavoitteen saavuttamiseksi (lähes) kaikki keinot olivat sallittuja. Keinoista parhaimpia olivat uskonnolliset tavat ja menot: kauniilta näyttävät ja kauas kuuluvat rukoukset katujen kulmissa. Suorastaan vastustamatonta! Lehtien pysähtyneiden kuvien ja huutavien otsikoiden sijasta aito ihminen itse ihmisenä toisten ihmisten joukossa.

Jos se vielä olisi mahdollista, vastaavaa tapahtuisi tänäänkin. Kadunkulmissa olisi väkeä tungokseen asti. Sieltä löytyisi monenlaista yrittäjää. Kuka tahtoisi kirkkoherraksi, kuka piispaksi, kuka ennakkoluulottomaksi tutkijaksi. Mutta enää katujen kulmissa soittelevat yhteiskunnan vähäosaiset ansaitakseen leipänsä. Turhamaiset ihmiset ovat etsineet uudet keinot tuoda itseään esille ja pettää lähimmäisiään.

Matteuksen evankeliumissa, katkelmassa kaikkien ihannoimasta vuorisaarnasta Jeesus yllättää - jälleen kerran. Hän varoittaa pettävästä ulkonäöstä ja eksyttävästä sanahelinästä. Todellisia vaikuttajia ovat totiset rukoilijat. He eivät etsi apua ihmisiltä. He turvaavat Jumalaan. He eivät kaipaa julkisuutta. He sulkeutuvat kammioihinsa rukoilemaan. Siksi he eivät pääse esille, eivät ainakaan keinotekoisella lehdistömanipulaatiolla. Vaikka he eivät rukoile monisanaisesti, he rukoilevat pitkään ja palavasti. Juuri rukouksella he liikuttavat sitä kättä, joka ohjaa historian kulkua. Rukousvastaukset eivät siis johdu heidän hyvin suunnitelluista kampanjoistaan, ei heidän harkituista lausunnoistaan, ei edes heidän syvästä luottamuksestaan Korkeimman johdatukseen. Kaikista näistä huolimatta Jumala vastaa rukouksiin oman nimensä tähden. Hän tahtoo, että hänen pyhä nimensä pyhitettäisiin. Sitä varten Jeesus heti seuraavissa jakeissa opetti opetuslapsensa rukoilemaan Isä meidän-rukousta. Olkoon rukouksenamme, että saisimme armon uskoa suuret syntimme anteeksi annetuiksi sekä pyhittää Jumalan nimi yhteiskunnassa ja kirkossa. Tällaiset "hiljaiset" rukoilijat ovat autuaita, sillä he perivät lopulta koko maan (Matt. 5:5). Melu, jonka he ikään kuin ohimennen saavat aikaan, johtuu muista syistä.

Eero Pihlava, Lontoo

Vanhan Testamentin messiasprofetoiden väitetään usein olevan kristittyjen keksintöjä; tekstin tulkintaa, joka perustuu vain siihen, mitä 'me' tahdomme nähdä Raamatussa, eikä siihen, mitä Raamattu itse ilmoittaa. Tällaisten syytösten alla on hienoa osoittaa, että me kristityt emme ole ainoita, jotka ovat löytäneet Kristuksen Mooseksen kirjan sivuilta. Tiedämme tänään, että 300 vuotta ennen Jeesuksen syntymää Juutalaiset jo odottivat Messiasta tämän jakeen lupauksen mukaisesti. Herra suokoon, että Jumalan valittu kansa saisi löytää tämän Messiaan, Jeesuksen Kristuksen. "Ja niin kaikki Israel pitää autuaaksi tuleman, niinkuin kirjoitettu on: se tulee Zionista, joka päästää ja jumalattoman menon Jakobista kääntää pois." (Room 11:26).

Käärmeen syntiansa, johon ihminen lankesi, saa tässä jakeessa karmean päätöksen. Seurauksena on jatkuva vaino vaimon jälkeläisten ja käärmeen välillä. Jumala sallii tässä tapahtua ihmisille ja perkeleelle kuten he haluavat. Vaimon siemen, Israel, on saanut tämän kokea oman historiansa aikana monesti. Esimerkiksi Aabrahamin siemenestä, 600 000 Israelin miehestä vaimoneen ja lapsineen vain kaksi, Joosua ja Kaaleb, saivat armon astua luvattuun maahan. Profeetta Jesajan sanat kuvaavat tätä jatkuvan vainon karmeutta hyvin: "Mutta mitä vielä Zionin tyttärestä jäänyt on, se on niinkuin maja viinamäessä, ja niinkuin hakomaja yrttitarhassa, niinkuin hävitetty kaupunki. Ellei Herra Zebaot meille jotakin vähää jättäisi, niin me olisimme kuin Sodoma, ja olisimme Gomorran kaltaiset." (Jes. 1:8-9). Tämän kaltaista vainoa, käärmeen myrkkyä, virtaa meidänkin suonissamme. Eevan tavoin usein lisäämme Jumalan sanaan omia sääntöjämme ja joudumme oman viisautemme varaan. Näistä elämämme kirjoittamattomista säännöistä ei puhuta toisille, mutta oletamme lähimmäistemme kuitenkin täyttävän ne. Tällaisessa elämässä on vain pelkoa, epäilyä, epävarmuutta, syntiä ja kuolemaa. Jumalan sanan kalliolla me olemme turvassa. Siellä vallitsee kirjoitettu ja lihaksi tullut Sana, josta on paljon puhuttavaa toisillemme. Tällaisessa elämässä syntinen minä ja perkele joutuvat kohtamaan itse vaimon siemenen, Jeesuksen. Tällä kalliolla vallitsee Jumalan pyhä laki ja Pyhän Hengen vapaus; syntien anteeksianto ja hyvä omatunto. Jeesus on uskollinen ja luottamuksen arvoinen.

Mooseksen kielikuva 'vaimon siemen' on ihmeellinen profetia. Useinhan siemen yhdistetään mieheen. Tässä jakeessa kuitenkin Mooses jo ennustaa Kristuksen neitseestä syntymistä, jonka Jumala myöhemmin puki selkeiksi sanoiksi profeetta Jesajan suun kautta: "Sen tähden antaa itse Herra teille merkin: katso, neitsy siittää ja synnytää pojan, sen nimi pitää kutsuttaman Immanuel." (Jes. 7:14). Tämän siemenen, joka murskasi käärmeen pään Golgatan ristillä, Aatami ja Eeva sai omistaa omakseen. Kuinka nopeasti Herra tahtookaan armahtaa lapsiaan. Yhtenä hetkenä on läsnä kadotus ja kuolema, mutta kuin salama taivaalta Herra pursuaa rakkauttaan langenneita lapsiaan kohtaan. Tämän Jumala tekee Jeesuksessa, Marian siemenessä, joka käärmeen lävistämänä murskaa saatanan pään ja sanoo ryövärille: "totisesti sanon minä sinulle: tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paradisissa." (Luuk. 23:43).

Heikki Mäki-Pesola, Pori

"Silloin sairasti Hiskia kuolemallansa, ja propheta Jesaia Amotsin poika tuli hänen tykönsä ja sanoi hänelle: näin sanoo Herra: toimita talos, sillä sinun pitää nyt kuoleman ja ei elämän. Mutta hän käänsi kasvonsa seinän puoleen, rukoili Herraa ja sanoi: Oi, Herra! muista että minä olen uskollisesti ja vaalla sydämellä vaeltanut sinun edessäs ja tehnyt, mikä sinulle otollinen ollut on! Ja Hiskia itki hartaasti. Mutta kuin Jesaia ei ollut vielä puoli kaupunkiin käynyt ulos, tuli Herran sana hänen tykönsä ja sanoi: Palaja ja sano Hiskialle, kansani päämiehelle: näin sanoo Herra sinun isäs Davidin Jumala: minä olen kuullut sinun rukoukses ja nähnyt sinun kyyneles: katso, minä parannan sinun: kolmantena päivänä pitää sinun menemän ylös Herran huoneeseen." (2. Kun. 20:1-5).

"Toimita talos, sillä sinun pitää nyt kuoleman ja ei elämän." Tällaista Herralta saamaansa raskasta viestiä on profeetta Jesaja tuomassa Hiskialle, lähes Daavidin veroiselle kuninkaalle. Samantyyppisen viestin edessä on päivittäin moni suomalainenkin, jolle lääkäri ilmoittaa, että tämä sairastaa parantumatonta syöpää. Kuolema on tosiasia. Se menettää otteensa meistä vasta taivaassa. "niinkuin kaikkein ihmisten pitää kerran kuoleman, mutta senjälkeen tuomio", sanoo apostoli Paavali. (Hepr. 9:27).

Kuninkaaksi tultuaan Hiskia oli saanut valtavan vastuun alaistensa hengestä tilanteessa, jossa ylivoimainen vihollinen oli jyräämässä päälle. Sielunvihollinen kuiski, että kannattaako ylivoimaisen vihollisen edessä ylipäätään luottaa Jumalan apuun. Saattoi Hiskiakin miettiä, että pitäisikö sittenkin toimia järkevästi ja lähteä tekemään myönnytyksiä niin, että edes jotain voitaisiin pelastaa. Usko ja epäusko, usko ja järki, usko ja ulospäin näyttävät tosiasiat kävivät armotonta taisteluaan. Näinhän on tänäänkin. Usko ja järki, usko ja yleinen mielipide taistelevat keskenään parhaista paikoista ihmisten sieluissa. Mutta voi, kunpa me aina jaksaisimmekin muistaa, että asiat ovat hoidossa silloin, kun Jumala sanoo "Minä olen sinun kanssasi."

Kuningas Hiskia osoittautui tilanteen vaatimaksi mieheksi, sillä kaiken sekasorron keskellä hän luotti Jumalaan. Hän aloitti myös rappiolle ajautuneen hengellisen elämän siivouksen palauttamalla ennalleen pitkään rempallaan olleen temppelipalveluksen. "Meidän isämme ovat menetelleet väärin, ja tehneet pahaa Herran Jumalamme edessä, ja hyljänneet hänen", Hiskia tunnusti, mutta hän luotti armollisen Jumalan anteeksiantoon. Hän alkoi rukoilla päämääränään, että koko kansa voisi olla yhtä rukousrintamaa ja että: "Jospa Jumalan viha näin kääntyisi pois kansastamme."

Omakin kansamme oli sodan synkkinä vuosina yhtä rukousrintamaa. Tuolloin uskova presidenttimme Kyösti Kallio oli esimerkillinen ja kehotti kansaammekin rukoilemaan ja lukemaan Raamattua ja saamaan niistä voimaa ja lohtua. Kansamme tarvitsi - niin kuin se tarvitsisi tänäänkin - Jumalan Sanan uudesti luovaa voimaa. "Omaksukaamme nöyrällä sydämen uskolla sen siunaukset. Vanhurskaus kansan kohottaa, mutta synti on kansakunnan häpeä", Kyösti Kallio vakuutti.

Sen saman temppelin vihkiäisissä, jonka temppelipalveluksia Hiskia apulaisineen oli nyt panemassa kuntoon, oli Salomo lausunut aikanaan profeetallisessa rukouksessaan: "Jos sinun kansas Israel lyödään vihamiestensä edessä, että he ovat syntiä tehneet sinua vastaan, ja he kääntävät itsensä sinun tykös, ja tunnustavat sinun nimes, ja rukoilevat ja anteeksi anovat sinulta tässä huoneessa. Ettäs kuulisit taivaissa, ja sinun kansas Israelin synnille armollinen olisit..." Sittemmin yöllä Jumala oli ilmestynyt Salomolle ja ilmoittanut tälle, että rukoukset oli kuultu ja että ne, jotka tulisivat sinne rukoilemaan, saisivat armon. (1. Kun. 8: 33- 34).

Luottamuksessa Jumalaan Hiskia ei joutunut häpeään kansansa edessä. Mutta mitä tapahtuikaan kuninkaan henkilökohtaisessa elämässä? Jälleen ollaan uskon ja rukouksen asioissa suurina kysymysmerkkeinä, sillä omassa henkilökohtaisessa elämässään Hiskia ei saanutkaan palkintoa uskollisuudestaan, vaan Jumala näytti päättäneen viedä uskolliselta palvelijaltaan terveyden. Kesken menestyksekkään hallituskautensa Hiskia yllättäen löysikin itsensä makaamasta sairasvuoteella ja tekemässä tiliä elämästään. Ja sitten kaiken tuskan, pienten toivonrippeiden ja ahdingon keskelle tulee Jesaja ja räjäyttää pommin sanoen Hiskialle: "näin sanoo Herra: toimita talos, sillä sinun pitää nyt kuoleman ja ei elämän. " Ei ihme, että kuninkaan mieleen saattoivat sittenkin juolahtaa synkät ajatukset siitä, että voiko Jumalaan sittenkään luottaa.

Voimmeko me luottaa siihen, että olemme Jumalan omia? Voimmeko luottaa siihen, että meidän kaikkiin tarpeisiimme riittää, kun Jumala sanoo: "Minä olen sinun kanssasi?" Siinä sitä nyt on Jumalan uskollinen palvelija epäuskon kaikujen voimistuessa. Arvata saattaa, että sielunvihollisen kuiskeet voimistuvat: "Katso nyt! Jumalakaan ei välitä. Mahtaako Häntä olla edes olemassakaan?"

Tuntuuko tutulta? Ehkä sinäkin olet äskettäin elänyt juuri tuollaisten kysymysten keskellä. Uskosi on horjunut. Rukoukseenkaan ei ole tuntunut enää riittävän voimia. Kiitollisuuskin tuntuu kaukaiselta silloin kun voimat ovat vähissä, silloin kun toivo on kadoksissa. Kumma kyllä; Jumalan omat ovat joutuneet kokemaan historian saatossa monen monet kerrat juuri tätä samaa. Juuri omaltaan Jumala on saattanut viedä viimeisetkin inhimillisen luottamuksen rippeet. Mutta juuri silloin Jumala tekee salattua, ihmiselle käsittämätöntä työtään. Jumala tyhjentää omavoimaista ihmistä saadakseen tilaa omalle armolleen. Vain tyhjää tai vajaata tankkia voidaan tankata. Jumala antaa omiensa kokea jopa katkeriakin kokemuksia, mutta ennen pitkää huomaamme usein, että ne ovat sittenkin olleet meidän parhaaksemme.

Mitä tekee Hiskia? Hän luottaa Jumalaan, joka Psalmikirjoittajankin sanojen mukaan on "Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu tuskissa." (Ps. 46:2). Alkaa todellinen rukoustaistelu. Hiskia ei anna minkään ulkopuolisen tekijän häiritä rukoukseen keskittymistä. Kasvot seinään päin kääntyneinä hän rukoilee Herraa sanoen: "Oi, Herra! muista että minä olen uskollisesti ja vaalla sydämellä vaeltanut sinun edessäs ja tehnyt, mikä sinulle otollinen ollut on! Ja Hiskia itki hartaasti." (2. Kun. 20: 2-3). Hiskialla oli armo osata itkeä, sillä kyvyttömyys itkeä on suuri menetys. Kyyneleet yhdistävät. Ne kuuluvat Jumala-suhteeseen, kuten Wilhelmi Malmivaarakin virressään 631:2 kertoo: "Sinua kaipaa sydämeni, sun puolees huutaa mun henkeni. On yksin tästä, sen ikävästä, kyyneleeni." Hän, jonka laupeus ei ollut loppunut, Hän kuuli palvelijansa rukouksen. ...ja niin Jesaja Jumalan kehotuksesta palaa takaisin tuomaan hyvää viestiä: "...minä olen kuullut sinun rukoukses ja nähnyt sinun kyyneles."

Voisimmeko me oppia jotain Hiskialta tämän luottamuksesta Jumalaan? Tai Paavalilta, joka palveli Herraa "monilla kyyneleillä, ja kiusauksilla," ja vielä Jobilta, joka tunnusti: "Jumalaan minun silmäni kyynelöiden katsoo." Niin, löytyykö elämästämme sitä kiitollisuutta, jota Jumala koettelemuksissakin meiltä odottaa? Kuule, kuinka Hiskia sanoo kaiken epätoivonkin keskeltä: "Herra, minun sydämeni elää sinulle. Sinä pelastat minut kuoleman kuilusta. Selkäsi taakse sinä heität kaikki minun syntini. Vaikka kaikki on lopussa, Sinulle minun sydämeni elää." Jumala on tänäänkin rukouksia kuuleva Jumala. Vaikka saisimme luottamuksesta Jumalaan vain tyhmän kiihkoilijan maineen, ei oikea tie silloinkaan ole lähteä etsimään sellaista uskoa, joka sopisi tämän maailman Ruhtinaalle.

Hiskia turvautuu rukouksen voimaan. Hän turvautuu siihen, että saa synnit anteeksi. "Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle." Uskossa ja luottamuksessa ristin sovitukseen saamme tulla rohkeasti ja pelotta Jumalan kasvojen eteen. Jokainen. Sinä ja minä. Aamen.

Tuomo Simojoki, Rauma

Seuraliikkeen keskuudessa on jo pitkään seurattu huolestuneena kirkkomme kehitystä. On ihmetelty kuinka pitkälle voi jumalattomuus mennä ja kuinka pimeäksi voi hiipua Sanan lamppu? Yhä enempi on huomattu myös todeksi se vanha järjestys, että ensin perustetaan väärä jumalanpalvelus, ja sen jälkeen pyritään poistamaan oikea sellainen, yleensä vainon kautta.

Moni on todennut, että nykypäivänä ollaan lähellä samaa tilannetta kuin 1800-luvulla. Kirkko yhdessä maallisen esivallan kanssa pyrkii tukahduttamaan herätykset ja hävittämään oikean sanan. Silloin jopa ase kädessä hajotettiin seurat ja vietiin uskovia käräjille tuomittavaksi. Tänä päivänä ei esivalta ole aseen kanssa liikkeellä, mutta käräjät ovat jo alkaneet. Maallinen esivalta säätää lakeja, jotka ovat yhä kauempana Raamatun opetuksesta. Kirkko seuraa perässä. Pääongelmana on kuitenkin se, että lakia luetaan vastoin voimassaolevaa oikeutta. Sakari Korpinen, Juhana Pohjola, Jari Rankinen, Ari Norro, Pirkko Ojala ja muut rangaistut ovat vasta listan alkua. Saamme varmasti odottaa lisää oikeudenkäyntejä ja lisää rangaistuksia. Pirkko Ojalan rikos oli olla Hyvinkäällä järjestämässä jumalanpalvelusta ja tukemassa Ari Norroa sakastissa. Hänen sakkorangaistuksensa kertoo siitä, että pappien lisäksi ovat jo maallikotkin vihan kohteena.

1800-lukuun verrattuna tämän päivän tilanteessa on myös olennaisia eroja. Ensimmäinen näistä on kansankirkon oma kriisi, josta tällä hetkellä puhutaan vielä varsin vähän. Se on ollut jo niin pitkään vakaa instituutio, ettei huomata miten se natisee liitoksissaan. Valtiovalta kiristää jatkuvasti kirkkoa verotusoikeudella. Miten käy kirkon siinä vaiheessa, kun vanhempi sukupolvi katoaa? Mikä oikeuttaa kirkon julkishallinnollisen aseman siinä vaiheessa, kun kirkosta eroaminen on saanut entistä suuremmat mitat, ja sunnuntaiaamuna jumalanpalvelukset ovat vailla kävijöitä? Tätä ennen kirkon selkärankaa taivutetaan yhä uusiin muutoksiin, koska se ei ihmisten mielissä saa poiketa esivallan suosimasta maallistumisen ideologiasta, vaikka esivallan pitäisi toimia moniarvoisesti.

Luther opettaa, että huononkin papin toimittamat sakramentit ovat kelvolliset. Näin 1800-luvulla, kirkon harhaillessa pahastikin, sillä oli silti oikeat ja kelvolliset sakramentit. Tässä on toinen ero verratessa tähän päivään. Olemme tilanteessa, jossa joka sunnuntai valtaosasta jumalanpalveluksia puuttuu pappi. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan naisille on annettu pappisvihkimys. On vain ajan kysymys, milloin vihkimykseen kelpaavat avoimesti homoseksuaaliset papit. Tänä vuonna vuoden papiksi valittiin nainen, joka oli siunannut homoseksuaalisen parin. Mitä voimmekaan odottaa tulevaisuudessa?

Kirkon arvostelu vain arvostelun itsensä vuoksi on kuitenkin hedelmätöntä. Sotatantereella on turha seistä luotisateessa todetakseen vain, että nyt ammutaan päin. Tilanteen kriittinen arvioiminen on hyödyllistä, jos se aiheuttaa toimenpiteitä. Miten olisi käynyt uskonpuhdistuksen, jos oppi-isämme Luther olisi tyytynyt valittamaan kirkkonsa tilanteesta Wittenbergin ystäväpiirissä? Mitä olisi tapahtunut, jos herätysliikkeet Suomessa eivät olisi uskaltaneet toimia vastoin kirkon määräyksiä ja esivallan käskyjä?

Moni on todennut, että nykyinen jumalaton meno kirkossa on seurausta siitä, että Jumala sallii erottaa henget toisistaan. Voisiko Jumala selvemmin osoittaa henkien eroavaisuudet, kuin mitä tänään on nähtävissä? Voidaan kuitenkin ajatella, että Jumala täten antaa häneen uskoville riittävästi valmistautumisaikaa. Jeesus antoi merkit Jerusalemin tuhosta niin, että kristityt osaisivat lähteä ajoissa pois tuhon keskeltä (Mark. 13: 14-19). Meillä on vielä aikaa ja mahdollisuuksia toimia, mutta sitä ei ole annettu meille tuhlattavaksi.

On muistettava, että ennen viimeistä tuomiota Jumala toimii myös luomakuntansa kautta. Näin moni muutos voi saada vieraat kasvot. Kuntaliitokset eivät varmastikaan kanna pedon lukua, mutta niillä on suuri merkitys seurakunnille. On huomattava, miten yhdellä iskulla suuret määrät kirkkoja ajautuu harvojen kirkkoherrojen käsiin. Yksi kirkkoherra voi sulkea yhdeksänkin kirkkoa, niin ettei tiloja ole käytettävissä. Jos jo nyt on ollut vaikeaa saada joka sunnuntaille jumalanpalvelusta, mitkä haasteet ovatkaan edessä! Vielä toki on kirkkoja auki ja vielä on suopeita kirkkoherroja, ja siitä olemme kiitollisia. On silti kysyttävä, mitä tulee Jumalaan turvautuvien, Raamattunsa todesta ottavien uskovien nyt tehdä?

Meidän on syytä järjestää Vanhan käsikirjan jumalanpalveluksia ja niiden lisäksi seuroja. Kotiseurat uudelleen kunniaan! Tämä tuntuu itsestään selvältä ja helpolta. Tätä se ei kuitenkaan ole. Nopea vilkaisu seuraliikkeen tapahtumakalenteriin osoittaa, miten monen sunnuntain kohdalla ammottaa tyhjyys. Eräät ovat kysyneet, eikö niitä ole jo järjestetty enemmän kuin ennen? Keskustelut vanhemman sukupolven kanssa kuitenkin kertovat aivan toista. Voidaanko lisäksi määritellä jokin riittävä määrä jumalanpalveluksia ja seuroja, johon voimme tyytyä? Lauseen viimeinen sana on itsessään hyvin kuvaava.

Unohdamme helposti, että yksi uskonpuhdistuksen suurista muutoksista koski itse messua. Se ei rajoittunut pelkästään liturgiaan. Kansa piti saada myös ymmärtämään sen sisältöä, saada osallistua sen kulkuun, vieläpä omalla kielellään. Sen piti saada opetusta, joka saarnan ohella tarkoitti myös lukutaitoa. Kaiken lisäksi kansan piti päästä ehtoolliselle. Niin kuin avioparit kaipaavat toistensa luokse erossa ollessaan, niin kristittyjenkin tulisi kaivata Kristuksen luokse. Kristus on läsnä sanassa ja sakramenteissa. "Kuinka paljoa enemmin Kristuksen veri, joka itsensä ilman kaiketa viata iankaikkisen hengen kautta Jumalalle uhrannut on, on puhdistava omantuntomme kuolevaisista töistä, elävää Jumalaa palvelemaan"? (Hepr. 9:14). Lutherin itse piti päästä vähintään kerran viikossa ehtoolliselle. Miksi? Siinä hän pääsi ruumiillisesti Vapahtajansa Kristuksen yhteyteen. Siihen hänet veti Pyhän Hengen vaikutus.

Seuroissa on oman elämäni aikana opetettu toistuvasti, että sana aiheuttaa sanan nälkää. Tästä seuraa myös päinvastainen. Mikäli emme ole kiinni sanassa, me maallistumme. Mikäli emme tarvitse jumalanpalveluksia ja seuroja, voidaan todeta, että silloin me erityisen paljon tarvitsemme niitä.

Marja-Liisa Nore, Espoo

Pastori Ari Norro toimii Evankeliumiyhdistyksen Uudenmaan alueen piirijohtajana. Työhön kuuluvat vierailut alueen monissa seurakunnissa, joilla on yhteistyötä evankeliumiyhdistyksen kanssa. Lisäksi hän osallistuu ystäväkodeissa pidettäviin seuroihin ja yhdistyksen järjestämiin tilaisuuksiin. Norron perhe asuu Mäntsälässä, jossa vaimo toimii englannin ja ranskan kielten opettajana. Perheessä on neljä lasta, vanhin poika on 17 v. lukiolainen, kolmesta tyttärestä 15 v. ja 11 v. ovat peruskoululaisia ja nuorin on 5-vuotias.

Ari Norro kertoo, että hän on syntynyt Espoossa. Sieltä perhe muutti Vantaalle ja hänen ollessaan 8-vuotias kotikaupungiksi tuli Turku. Turku on ollut koulukaupunki aina teologian opintoja myöten Åbo Akademissa. Vaimo on syntyperäinen turkulainen ja kaksi vanhinta lastakin on syntynyt Turussa. Ari Norrolle rukoilevaisuus on tullut tutuksi mm. kun Eeva Laato aikanaan järjesti retkiä rukoilevaisseuroihin ja piti maakuntaseuroja Turussa.

Millä tavalla tulit mukaan evankelisuuteen?

"Se ei ole lapsuudesta saakka ollut hengellinen kotini. Turussa olin mukana Mikaelin seurakunnan toiminnassa. Siellä hengelliseen kasvuuni vaikutti vahvasti kolme henkilöä, seurakunnan nykyinen kirkkoherra Jouni Lehikoinen, joka silloin toimi nuorisopappina, vt. nuorisonohjaajana toiminut Eero Kaumi ja Antti Laato, joka piti raamattupiiriä, joka usein muodostui raamattuluennoksi, johon osallistui 30-40 ihmistä. Tutustuin myös ihmisiin, jotka olivat mukana evankelisuudessa. Kerran lähdin mukaan evankeliumijuhlille Satakuntaan. Minulle oli yllättävä löytö, että siellä julistettiin samaa, mitä olin tottunut seurakunnan piirissä kuulemaan. Löysin myös Turun Luther-kirkon messut, joissa julistettiin luotettavasti Jumalan Sanaa."

Oletko aina ollut tunnustuksellinen kristitty?

"Huomasin jossakin vaiheessa, että oikein ymmärrettynä tunnustuksellisuus tarkoittaa, että haluaa pitäytyä siinä, mitä Raamattu sanoo. Mutta en vielä armeijasta päästyäni v. -84, kun kirkolliskokouksen naispappeusäänestys vielä meni nurin, virkakysymystä juuri tiedostanut. Mutta halusin tutkia, mitä Raamatussa tästä asiasta sanotaan ja sen mukaan toimia. Vähitellen opin, ettei naispappeus ole Raamatun mukaista."

Millä tavalla kutsu lähetystyöhön tuli kohdalle?

"Piispa Olavi Rimpiläinen vihki minut papiksi 31.5.1995. Työskentelin puolitoista vuotta Evankeliumiyhdistyksen kutsumana Keski-Pohjanmaalla piiripapin tehtävissä. Kerran Sanansaattaja-lehdessä näin jutun Kamerunista, jossa Evankeliumiyhdistys tekee lähetystyötä. Maa on ranskankielinen. Eräs ystävä jo oli tuuminutkin, että kun vaimoni on ranskan kielen opettaja, sopisimme sinne hyvin läheteiksi ja siellä tarvitaan pappeja. Otimme yhteyttä lähetysosastoon ja siitä prosessi lähti liikkeelle. Keväällä 1997 olimme lähetyskurssilla ja elokuussa lähdimme ensimmäiselle viiden vuoden kaudelle Kameruniin. En osannut etukäteen ranskaa, mutta kielikoulussa sitä opin. Kamerunissa riitti ranskan kielen taito. Maassa on tosin heimokieliä yli 200. Toimimme maan pääkaupungissa Yaoundéssa, joka on heimojen sulatusuuni. Alueemme seurakunnassakin oli jäseniä ainakin 30 eri heimosta. Mutta ei olisi ollut korrektia opiskella yhden heimon kieltä, joten käytimme ranskaa, joka on neutraali kieli, jota kaikki hallitsevat hyvin."

Minkälainen kirkollinen tilanne siellä on?

"Kirkolla on sielläkin omat ongelmansa, ei täällä maan päällä missään paratiisia ole. Monella tavalla tilanne on parempi kuin Suomessa. Ihmiset käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa, jos suinkin kykenevät. Kuinka syvällistä sydämen kristillisyys on, sen Jumala yksin näkee. Mutta on hienoa, kun ihmiset tulevat Jumalan Sanan kuuloon. Kun he ovat Sanan alla, Jumalan Pyhä Henki pystyy Sanan kautta tekemään työtä ihmisissä. "

Miten elämänne jatkui lähetyskauden jälkeen?

"Tulimme keväällä 2002 Suomeen, kun nuorin lapsistamme, Maria, syntyi. Olin vuoden Raahessa, Pattijoen seurakunnan pappina. Vaimoni sai opettajan viran Mäntsälästä, jonne sitten muutimme. Vuoden kuluttua lähdimme vielä kahdeksi vuodeksi Kameruniin. Halu lähetystyöhön on jäänyt sydämelle, joten olemme käytettävissä, jos sellainen tilanne tulee eteen. Kamerunista palattuamme olen ollut Uudenmaan piirin työssä."

Mitä Hyvinkäällä tapahtui?

"Hyvinkään seurakunnassa on vuosikausia järjestetty vastaavanlaisia evankeliumijuhlia. Kaikki on aina mennyt hyvässä yhteisymmärryksessä seurakunnan kanssa. Näin piti nytkin olla. Mutta tammikuun lopussa 2007 paikallislehti Aamuposti julkaisi jutun, jonka mukaan seurakunta ei enää tee myönnytyksiä Evankeliumiyhdistykselle tai muillekaan herätysliikkeille, eivätkä naispapit väisty mihinkään. Lehdessä sanottiin, että Evankeliumiyhdistyksen juhlapyhänä 4.3. tulee naispappi avustamaan ehtoollisen jaossa. Kun tämä tuli tietooni, otin yhteyttä Pirkko Ojalaan, joka on Evankeliumiyhdistyksen paikallisosaston puheenjohtaja ja osallistui juhlien järjestämiseen. Hän otti yhteyttä seurakunnan vs. kirkkoherraan Tauno Tuomiseen, joka kertoi, että tilaisuuteen tulee pelkästään miespappeja ja sanoi heidän nimensäkin. Tämän tiedon varassa menimme tilaisuuteen. Saavuin sunnuntaina 4.3. puoli kymmenen aikaan kirkkoon. Paikalla sakaristossa olivat jo vs. kirkkoherra ja liturgina toimiva miespuolinen pastori sekä juhlien järjestäjänä toiminut Pirkko Ojala. Naispappi tuli paikalle varttia vaille kymmenen. Silloin Pirkko Ojala ja minä havahduimme, että naispappi on kaikesta huolimatta tulossa mukaan jumalanpalvelukseen. Vs. kirkkoherra ei pystynyt selittämään, miksi näin kävi, vaikka hän oli toisin ilmoittanut. Hän ei sanonut juuri mitään, mitä kaikki osapuolet ovat myöhemmin hämmästelleet. Mitään ratkaisuehdotustakaan hän ei tehnyt. Käytiin asiallinen keskustelu ja ilmoitin heti alkuun, että olen valmis väistymään, sillä olen vain vierailija, eikä minulla ole oikeutta sanella seurakunnalle, mitä pitää tehdä. Lopulta naispappi poistui paikalta. Kirkossa kukaan ei tiennyt, mitä sakastissa oli tapahtunut. Jumalanpalvelus sujui häiriöittä. Kukaan ei olisi edes tiennyt asiasta mitään, mutta joku oli kertonut eteenpäin, koska asiasta oli uutinen heti maanantain Iltalehdessä! Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pekka Laine, ammatiltaan komisario, teki tutkintapyynnön saatuaan tietää, mitä oli tapahtunut. Hän halusi maallisen oikeuden kautta selvittää asian. Asiaa ei viety tuomiokapitulin käsittelyyn ollenkaan. Espoon piispa Mikko Heikka oli saanut tiedon tapahtuneesta saman sunnuntain iltapäivänä ja hän pyysi meiltä asianosaisilta vapaamuotoisen kirjallisen selvityksen tapahtuneesta. Mutta piispa tai tuomiokapituli ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin."

Olisiko ollut parempi, jos asia olisi käsitelty tuomiokapitulissa?

"Mielestäni se olisi ollut parempi tapa. Tämä oli kirkollinen kysymys, jonka olisi pitänyt pystyä kirkon sisällä ratkaisemaan. Maallisessa oikeudessa on mukana paljon sellaisia henkilöitä, jotka eivät välttämättä ole perehtyneet kirkolliseen problematiikkaan ja siihen, mitä kirkossa pitää ottaa huomioon ja mikä kirkossa on erilaista kuin maallisella puolella."

Asiasta on jätetty valituskirjelmä?

"Meidät tuomittiin pelkästään yhden lakipykälän perusteella, rikoslain kohdan, joka puhuu syrjinnästä. Mutta on olemassa myös toinen laki, tasa-arvolaki, joka on säädetty miehen ja naisen välisen tasa-arvon edistämiseksi ja saavuttamiseksi. Siinä on hyvin selvästi rajattu uskonnon harjoitus tämän tasa-arvon ulkopuolelle. Tätä lakia ei millään tavalla otettu huomioon."

Onko tapahtumalla ollut vaikutusta Evankeliumiyhdistyksen ja seurakuntien väliseen yhteistyöhön?

"Ilokseni olen huomannut, ettei havaittavissa ole ollut mitään ongelmia ainakaan niissä seurakunnissa, joissa olen käynyt. Yhteistyö on edelleen järjestynyt, niin arki-iltojen tilaisuudet kuin myös jumalanpalvelukset pyhisin. Ne ovat rakentuneet hyvällä yhteisymmärryksellä. "

Lähetysmäärärahat pääkaupunkiseudun yhtymissä ovat vaakalaudalla?

"Kyselen mielessäni, mikä on perimmäinen ja pohjimmainen motiivi sille, että lähetysmäärärahoilla halutaan kiristää lähetysjärjestöä. Lähetyskentillä ei puhuta virkakysymyksestä, eikä markkinoida omaa näkemystä. Siellä julistamme kokonaisvaltaista Jumalan Sanaa, pidämme evankeliumia esillä, kastamme lapsia, jaamme Herran Pyhää Ehtoollista ja opetamme, mitä Raamatussa sanotaan. Kerromme, miten päästään taivaaseen. Esillä pidetään keskeisiä ydinasioita, joista on suuri tarve ja tilaus lähetyskentillä maasta riippumatta. Lisäksi Evankeliumiyhdistys tekee humanitääristä työtä. Esimerkiksi Keniassa Maasai-heimon keskuudessa sen kulttuuri on arvokas, vanha ja perinteikäs, mutta siinä on myös ihmistä hajottavia piirteitä. Tällaisia ovat pienten tyttöjen pakkoavioliitot, kun suku päättää kenen kanssa on mentävä naimisiin. Myös tyttöjen ympärileikkaukset ovat vahingollisia. Olemme halunneet tukea niitä maasai-heimon kristittyjä, jotka voivat oman kansansa parissa tuoda esille toisen vaihtoehdon, että voitaisiin luopua tällaisista perinteistä. On myös tyttöjä, jotka ovat joutuneet pakenemaan omaa perhettään, koska eivät ole halunneet mennä nuorena naimisiin tai ympärileikkausta. Evankeliumiyhdistys on perustanut tyttöjen turvakoteja, johon he voivat tulla asumaan, saada ruoan ja vaatetuksen ja jopa koulutuksen, kun oma perhe ja suku ovat hylänneet. Evankeliumiyhdistys on ollut tukemassa ihmisiä tällaisessa humanitäärisessä avustuksessa kristillisen lähimmäisenrakkauden vaatimuksesta.

Suren sitä, että lähetysmäärärahat eivät ole pois Evankeliumiyhdistykseltä, vaan sen työltä. Se on pois niiltä kaukaisilta lähimmäisiltä. Mutta on myös löytynyt yllättävästi yksittäisiä kristittyjä eri puolilta Suomea, jotka ovat olleet valmiit antamaan merkittäviäkin lahjoituksia, kun seurakunnat ovat panemassa hanojaan kiinni. Lähetysjärjestöt eivät toki ole syntyneet Suomessa minkään seurakunnan tai kirkon virallisella päätöksellä, vaan ne ovat syntyneet yksityisten kristittyjen rakkaudesta evankeliumia ja Kristusta kohtaan ja rakkaudesta niitä kaukaisia lähimmäisiä kohtaan. Yksityiset kristityt keräsivät rahaa lähetystyölle ja sen tuen varassa ja sen aatteen palossa syntyi aikanaan Suomen Lähetysseurakin."

Mitä ajattelet Suomen kirkon tulevaisuudesta?

"Jumalalle on kaikki mahdollista. Mikään tilanne ei ole Hänelle ylivoimainen. Hän on monesti paljon ahtaammissa ja vaikeammissakin tilanteissa antanut herätystä ja yksittäiset sydämet ovat oppineet ymmärtämään, mitä Jumala on Kristuksessa tehnyt heidän puolestaan. Kirkossamme on myös paljon hienoa ja hyvää ja kiitoksen arvoista työtä. Meillä on vielä paljon seurakuntia, joissa on kirkkoherroja ja pappeja, jotka haluavat Sanan mukaisesti toimia kaikissa tilanteissa. Vajavaisia, lankeavia syntisiä hekin ovat, mutta haluavat kuitenkin ojentautua Sanan mukaan. Jumalan herätykset eivät ole mihinkään kirkkorakennukseen tai kirkkoinstituutioon sidottuja. Jumalan Henki liikkuu vapaasti siellä, missä Jumalan Sanaa puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Siellä myös Jumalan Henki toimii ja siellä voi syntyä elämää ja herätystä."

Tarvittaisiinko Suomeen tunnustuksellinen oma hiippakunta?

"Voi olla, että jossain vaiheessa sellainen tarvitaan. Mutta en haluaisi itse kiirehtiä Jumalan edelle. Meillä on monia esimerkkejä siitä, kuinka Jumala jättää ihmiset todella pieneen, ahtaaseen paikkaan, jotta Hän pystyisi sen jälkeen toimimaan. Kun kaikki muut mahdollisuudet on menetetty, sitten Jumala näyttää suuruutensa ja kunniansa siinä, että älkää te hätäilkö, minähän olen. Minä Olen on Herran oma nimi, minkä hän ilmoitti Moosekselle palavan pensaan keskeltä. Minä olen se, joka toimin, minusta saa kaikki todellinen elämä alkunsa. Jumala saattaa avata jonkin sellaisen reitin, josta emme ole osanneet unelmoidakaan vielä. Ruotsissa on perustettu Missionsprovisen, joka siellä toimii hyvin. Sieltä on saatu pappeja myös meille Suomeen. Vaikka vanhauskoiset nuoret miehet, jotka ovat saaneet Jumalalta sisäisen kutsun pappisvirkaan, eivät ole saaneet vihkimystä Suomessa, on kuitenkin ovi auki Missionsprovinsenin kautta. Eri puolilla maailmaa on kansallisia luterilaisia kirkkoja, joissa piispat ja ne, jotka päättävät asioista, haluavat seurata Sanaa. Uskon, että he ovat omalla tavallaan valmiita tukemaan meitä Suomessa olevia kristittyjä. Meidän ei pitäisi hätiköiden perustaa toista kansallista kirkkoa. Jeesuksen kirkko on globaali, maailmanlaajuinen."

Miltä näyttää Evankeliumiyhdistyksen tulevaisuus?

"Uskon, että ennenkin on haluttu kilvoitella parhaan kyvyn mukaan ja haluttu ajatella tämän rakkaan herätysliikkeen ja lähetysjärjestön parasta. On myös haluttu pitää hyvät suhteet paikallisseurakuntiin, sillä ei ole mikään itsetarkoitus irrottautua seurakunnista. Nyt vaikuttaa siltä, että voi tulla joitakin välirikkojakin, mutta siltä haluamme, vaikka kyynelsilmin, pysyä kiinni kirjoitetussa Jumalan Sanassa ja sen mukaan toimia. Ei ole mukavaa, jos tulee vastoinkäymisiä ja vaikeuksia, mutta kyyneltenkin läpi katsomme Jumalan Sanaan ja kysymme, miksi Sinä sallit näin. Jumala ei välttämättä anna meille vastausta - se on Hänen tiedossaan. Mutta rukoilemme, että pidä meidät ja tämä liike aina Sinun lähelläsi, jos se on Sinulle rakas."

Miten tästä eteenpäin?

"Kun ajattelee ihmisen eloa, niin lapsena toivoo olevansa jo vähän isompi, nuorena odottaa aikuisuutta ja aikuisena ajattelee, kuinka olisi voinut toimia toisinkin. Emme tule valmiiksi tämän elämän aikana. Me myös monesti kaikissa elämän vaiheissa, olivat ne sitten henkilökohtaisia tai kirkon tai kansan vaiheita, olemme kiinni tässä ajassa. Näemme vain sen, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Mutta jos katsomme historiaan, niin onhan siellä ollut monia vaikeita aikoja, jolloin silloiset kristityt ovat kysyneet mielessään, miten tästä eteenpäin. On tuntunut, että kaikki ovet ovat suljettuina. Kuitenkin tähän saakka on päästy. Jumala on johdattanut, vaikka ihmiset ovat parkuneet, miten tästä eteenpäin, että kaikki toivo on jo mennyt. Uskon, että Jumala on ja Hän on suvereeni. Hän on kaiken yläpuolella. Hän hallitsee kaikkia täysin yksipuolisesti ja vastaansanomattomasti. Hän hallitsee tämänkin päivän tilanteen. Hän tietää, miksi tähän on tultu ja miten tästä päästään eteenpäin. Hän haluaa, että Hän saa kaiken kunnian ja että mahdollisimman monta sielua pelastuisi iankaikkiseen elämään Kristuksen Jeesuksen kautta."

Teresa Rantanen, Ulvila

Miten viheliäiseksi ihminen oikein voikaan tulla? Olotila on kuin juoksisi pirun talutusnuorassa sinne tänne. Kuka minuakin oikein isännöi, vai pitäisikö sanoa emännöi? Miten voinkin olla niin pahansuopa, arvosteleva, kriittinen, vikoileva, kärsimätön ja haluton. Olenko muka oikeasti kristitty? Toiset sentään keskustelevat pyhityselämästä, kristityn rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, itsensä kieltämisestä ja synnin poispanemisesta. Kaikesta, mistä kelpo kristityt puhuvat. Ei, olenko minä ihan eri maailmasta, vai olenko menossa väärään suuntaan? Toisetko ne vaan innostuneena, silmät säkenöiden juttelevat keskenään, miten virvoittava saarna taas olikaan. Ymmärsinhän minäkin, mitä siellä puhuttiin, mutta kun se ei vaikuta minussa mitään! Ovatko muut oikeasti noin palavia, vain minä "muka-kristitty", kyden kuin vanha nuotionpohja? Nihkeä klapi, vain paljon savua, mutta ei paloa eikä lämpöä. Mikään puhaltelu ei saa liekkiä roihuamaan. Miten tästä ikinä selviää hengissä? "Tutki minua, Jumala, ja koettele sydämeni: kiusaa minua, ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua iankaikkiselle tielle." (Ps. 139:23-24).

Vihollinen aivan kuin vaistoaa heikon tilani ja kuiskuttelee, että voit vielä langeta niin syviin syövereihin, ettet ikinä sieltä nouse. Ainoa, mikä on voimissaan, on vanha aatamini. Sitä kaveria ei väsytä, eikä sille tule erämaakausia. Se tietää miten hommat tulisi hoitaa. Miten kummassa toiset niin lempeästi ja kärsivällisesti kuuntelevat toisiaan, ja ovat valmiit joustamaan ja sovittelemaan? Eikö heidän koskaan tee mieli niin sanotusti puhua suutaan puhtaaksi? Ehkä ei. Jos he ovat jo niin nöyriä, elämän koulimia? He kantavat oikeita hedelmiä, eikä heidän juurellaan ole kirvestä odottamassa? Miten sellaiseksi mitat täyttäväksi kristityksi oikein tullaan? Milloin minä putosin siitä kelkasta? Onko toivoa paremmasta? Mitä jos toiset kokevat joskus samoin, mutta kätkevät moiset ajatuksensa hiljaisesti syvälle sydämeensä, siistin julkisivunsa taakse? Sieltä niitä ei kukaan näe, säilyy maine edes toisten ihmisten joukossa. Kun itselle tuottaa suurta kipua ja häpeää nähdä omaa pahuuttaan, miten sitä enää toisille menisi paljastamaan! Tulisi vielä väärin ymmärretyksi. Joku voisi häkeltyä; noinko paha sinä olet, tekisit edes jotain asialle! Ja pahimmassa tapauksessa siirtyisi etäämmälle huonosta ja pahentavaisesta seurastani. Kenen seuraan sitten enää uskaltautuisin, jos vaikka taas tulisin torjutuksi.

Uskotko, että on yksi, joka ei torju!? Jeesus Kristus, syntisten suuri Ystävä ja Vapahtaja. Kaikki muut voivat vähitellen kaikotakin ympäriltämme, mutta Vapahtaja ei kaikkoa. Hän ei yksinkertaisesti voi jättää meitä, koska Hän on luvannut olla meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Hän on luvannut auttaa jokaista, joka Hänen apuaan pyytää. Vaikka me miten kauhistumme omaa ja toistemme selittämättömältäkin tuntuvaa pahuutta, Jeesukselle se ei ole mikään yllätys. Ei, Hän tuntee meidät, Hän tietää mitä tekoa me olemme. Juuri siksihän Hän kerran tuli tänne, ihmiseksi, elääkseen synnittömän elämän ja täyttääkseen Jumalan tahdon kaikessa meidän puolestamme. Meistä ei siihen ole, vaikka me ylpeydessämme niin ehkä joskus luulimmekin. Monta kertaa on masentavaa ja pelottavaakin nähdä omaa turmelustaan. Mutta mitä syvemmin me joudumme tuntemaan ja näkemään syntisyyttämme, sitä paremmin me myös ymmärrämme tarvitsevamme syntisten Vapahtajaa. Sehän on Jumalan tarkoituskin, saada meidät tuntemaan itsemme apua tarvitseviksi, viheliäisiksi syntisiksi. Hän haluaa ajaa meidät Jeesuksen luo. Mitä me sitä parumme, jos Hän on siinä tehtävässä saanut meidän kohdallamme onnistua! Olemme päässeet vain lähemmäksi Vapahtajaamme. Hän on tullut meille vieläkin rakkaammaksi ja tärkeämmäksi. Niinhän siinä pitikin käydä. Kiittäkäämme Häntä, Hän ei ole jättänyt meissä työtään kesken. Rukoilkaamme syntejämme anteeksi Häneltä, ja uskokaamme ne myös anteeksi. Sopikaamme läheistemme kanssa, jos on jotain sovittavaa. Vaikka olemmekin syntisiä, olemme Jeesuksessa pyhiä, ja Hänelle rakkaita lapsia. Hän on valmistanut meille taivaassa asuinpaikan, ja Hän odottaa meitä jokaista erotuksetta sinne. Oman pahuutemme kiusatessa meitä epäuskoon, saamme levollisin mielin jäädä katselemaan Jeesuksen pyhyyttä. Sehän on uskon kautta meidänkin pyhyytemme.

Krista Rantanen, Lappi

Jeesuksen seuraaminen ei aina ole se helpoin ja miellyttävin tie. Se voi olla kivinen ja kuoppainen, mutta tietä ei ole tarkoitettu kulkemaan heikon ihmisen yksin. Jumala on antanut meille uskonveljiä ja -sisaria matkakavereiksi, joiden kanssa tehdä matkaa yhdessä. Sitten Hän on antanut vielä paremman matkakumppanin, oman Poikansa, jonka Hän lähetti meidän edellämme kulkemaan tämän tien, jotta mekin voisimme kulkea sitä tietä Isämme luokse. Jeesus on luvannut kulkea kanssamme maailman loppuun asti, joten emme koskaan kulje tätä tietä yksin.

Jumala kehottaa luottamaan tuohon kiviseen ja kuoppaiseen tiehen, joka ei aina miellytä kaikkia. Aina ei tule luotettua siihen, mikä on Jumalan mielestä parasta meille. Miksi on niin vaikeaa vain heittäytyä Jumalan loputtomaan armoon ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin, kun Jumala pitää huolta. Jotta voisi luottaa, että kaikki menee vielä hyvin ja lopulta tuo kivinen ja kuoppainen tie on ohitse ja edessä ei ole enää tuskaa, kipua eikä kyyneliä - siihen tarvitsemme Jumalan voimaa, Sanan valaisevaa kirkkautta, Jumalan seurakunnan yhteyttä ja ehtoollispöydän konkreettista Jumalan kohtaamista.

Jumala lupaa johdattaa oikein. On hyvä muistaa, että Jumala on täydellinen Isä ja haluaa lapselleen ainoastaan parasta. Täydellinen isä ei halua lapsistaan pilalle hemmoteltuja kakaroita, joten Jumala ei aina anna juuri sitä tiettyä ihmistä tai asiaa meille omaksi, vaikka haluaisimmekin niin. Jumala antaa meille kaiken, mitä me vain tarvitsemme oikeasti. Jumala on täydellinen rakkaus. Juuri tuon takia Jumalaan kannattaakin tutustua ja lähteä mukaan Häntä seuraamaan. Olla Hänen lapsenaan ja oppia tuntemaan Herransa ja oman kutsumuksensa Hänen suuressa suunnitelmassaan. Jumalalla on varattu kutsumus jokaiselle. Sitä ei kannata pelätä, etteikö sitä olisi.

Jumala kehottaa luottamaan Häneen koko sydämestä, jotta Hän voisi johdattaa kokonaan oikein. Kysymys on enää vain siitä, miten tunnemme Jumalan johdatuksen? Pitäisi varmaan tuntea Jumala, jotta voisi oppia tuntemaan Jumalan tahto ja sen tien, minkä Hän haluaa meidän kulkevan.

Joskus ihminen kuitenkin eksyy. Se on tämän maailman monissa tienristeyksissä niin inhimillistä. Onhan jokainen ihminen vajavainen ja rikkinäinen. Varsinkaan silloin, kun elämässä menee hyvin ei huomioi parasta matkakumppaniaan, Jeesusta. Silti on aina lupa tulla takaisin ja alkaa taas tuntea Jumala, jonka on kadottanut. Seuraavassa tienristeyksessä ei mene ohi, kun ottaa huomioon Jumalan haluaman tieviitan, vaikka sitä ei välttämättä itse vielä ymmärtäisi. Riittää, että luottaa Jumalan osoittamaan tienviittaan.

Tuli mieleen kirjoittaa muutama vuosi sitten kadottamastani ja koulussakin huomiota herättäneestä W.W.J.D-rannekkeestani. Rannekkeen kirjaimet tulevat englannin sanoista: What would Jesus do? eli vapaasti suomennettuna: Mitä Jeesus tekisi? Ranneke oli hyvä muistutus Jeesuksen avusta myös kaikissa arkisissa tilanteissa. Vastaus kysymykseen löytyy tietenkin vain Raamatusta. Jos otamme Jeesuksen mielipiteen asiassa kuin asiassa huomioon elämämme tienristeyksissä, luotamme siihen, mitä Jeesus tekisi, jos olisi tässä elämäntilanteessa. Välttäisimme niitä asioita, joista Hän varoittaa Raamatun monissa kirjoissaan. Sanallansa Hän herättää meitä aina uudelleen ja uudelleen. Uskomme Häneen ja siihen, mitä Hän on todella tehnyt puolestamme Golgatan ristillä. Rukoilemme tietenkin toinen toistemme puolesta ja johdatusta elämämme valinnoissa. Hän varmasti antaa siunaavan kätensä elämäämme niin kuin on luvannutkin.

Olet lehden lukija (11.2.04 lähtien).